Taas oli peruuntunut jo puoliksi luvattu olympiamatka St. Moritziin 1948 viime metreillä. Onneksi seuraavan vuoden MM-kisat pelattiin länsinaapurissa joten Tukholmaan sentään liiton herrat malttoivat joukkueen kustantaa. Ja kun juuri ennen kisoja kaatui Tampereella Euroopan parhaimmistoon lukeutuva Sveitsi komeasti 8-4 niin mielet olivat korkealla.

Kokeneen päävalmentajamme (1946-49), ex-Ilves-pelaajan ja kaksinkertaisen Suomen mestarin Henry Kvistin keinot olivat kuitenkin vähissä kun ”karsintalohkossa” muut maat olivat Ruotsi ja T-slovakia. Tämän jälkeen lohtusarjassa saavutettiin sentään ensimmäinen MM-voittomme, mikä tuli tietenkin kautta kiekkohistorian anteliaan Norjan kustannuksella 7-3. Jääkiekon suurvalta Belgia kaatui seuraavaksi peräti 17-2 ja todennäköisesti vielä rumemmat luvut jäivät viimeisessä pelissä Tanskan jo luovutettua tekemättä, Kanada (Sudbury Wolves) kun oli alkulohkossa takonut heikäläisten verkkoon ikuisesti voimaan jäävät ennätyslukemat 47-0...

Inhimillinen katastrofi oli lähellä kun ennen odotettua Ruotsi-Kanada-yhteenottoa valtavat yleisömassat ryntäsivät porttien läpi ja yli tallaten heikommat jalkoihinsa - kuolonuhreilta vältyttiin vain ihmeen kaupalla. Itse pelissä isäntämaa taisteli tasapelin mutta hävisi sitten lopullisille maailmanmestareille eli T-slovakian 1940-luvun superjoukkueelle ja putosi kotiyleisön pettymykseksi mitaleilta kokonaan. Sinikeltaisilla oli kuitenkin jo MM-hopeaa Prahan kisoista 1947, joihin tosin Kanada ei ollut vielä ehtinyt mukaan. Suomi 7.

Alkulohko: -Ruotsi 1-12, -T-slovakia 2-19

Alempi loppusarja: -Norja 7-3, -Belgia 17-2

Jo ennen Henry Kvistiä maajoukkuetta 1944-46 luotsannut toinen Ilveksen vahva mies Risto Lindroos oli tullut takaisin päävalmentajaksi useammaksi vuodeksi (1949-54). Edelliset Lontoon kisat 1950 olivat jääneet kuitenkin vaihteeksi väliin ”koska ei oltu Tukholmassa pärjätty”. Rahaakin säästyi tällä päätöksellä toki, mihin sitten säästyikin. Mutta kuten tästä ja aikaisemmista vastaavista päätöksistä silloinen ykköspelaajamme ja myöhempi kiekkoilumme todellinen ”grand old man” Aarne ’Dynamo’ Honkavaara totesi: ”Tehtiin ratkaiseva virhe. Juuri 1940-luvun lopulla olisi ollut helppo kuroa se pieni ero mikä Suomella oli muihin Euroopan maihin. Kymmenen vuotta myöhemmin se oli kymmenen kertaa vaikeampaa”.

Varovaisia toiveita jonkinlaisesta menestyksestä ja jopa EM-mitalista oltiin kuitenkin herätelty, sillä T-slovakia oli edelleen poissa lähes koko joukkueelle juuri ennen Lontoota langetettujen loikkausepäilyistä johtuneiden rangaistusleirituomioiden takia. Lisäksi jenkit olivat kaatuneet helmikuussa Tampereella maaottelussa komeasti 7-2. Erityisen kova ei USA ollut kisoissakaan, mutta tietenkin nyt hävisimme 4-5. Norja kuitenkin kaadettiin ja ennen viimeistä Iso-Britannia-ottelua reilu voitto olisi nostanut joukkueen EM-pronssille: Suomi johtikin 3-2 vielä 3. erän puolivälissä, mutta romahti sitten yhteen rankkarituomioon ja hävisi 3-6. Suomi 7. eli viimeinen. Kanadan ”amatöörit” (Lethbridge Maple Leafs) veivät mestaruuden puhtaalla pelillä.

Ottelut: -Kanada 1-11, -USA 4-5, -Sveitsi 1-4, -Ruotsi 3-11, -Norja 3-0, -Iso-Britannia 3-6

Osloon lähdettiin jo valmiiksi vähän ”kallella kypärin” kun leudon talven vuoksi oltiin päästy jäälle vasta tammikuussa - Suomi olikin suunnilleen maailman viimeinen maa jossa ei ollut vielä keinojäärataa niistä johon se oli yleensä mahdollista rakentaa. Norja sentään kaatui totuttuun tapaan kotikentälläänkin huippuvahtimme Unto Viitalan mahtipelillä (Veikko Hakulisen 50 km:n kultajuhla-päivän kunniaksi) ja sittemmin jopa L-Saksakin komeasti. Siihen nähden päätöskierroksen Puola-tappio oli taas paha pettymys. Suomelle tuttu sija seitsemäs.

Kanada, jolla oli vuoden 1950 maailmanmestarijoukkueensa Edmonton Mercurys hieman vahvistettuna matkassa otti viimeisen olympiakultansa tasan 50 vuoteen.

Ottelut: -Ruotsi 2-9, -Sveitsi 0-12, -Kanada 3-13, -USA 2-8, -Norja 5-2, -T-slovakia 2-11, -L-Saksa 5-1, -Puola 2-4

Vielä Urheilulehden tammikuun numerosta 1953 löytyi artikkeli otsikolla ”Baselista Baseliin”, jossa ei edes spekuloitu mahdollisuudella etteikö Suomen kiekkojoukkue osallistuisi kyseisessä kaupungissa ja Zürichissä maaliskuussa käytäviin kisoihin. Mutta niin vain kaiketi lähinnä pelkkää ilkeyttään oltiin taas ”ylemmällä taholla” päätetty viime hetkellä jättää yksi turnaus väliin. Ja kuinkas sitten kävikään: sekä Kanada että USA eivät sillä kertaa jaksaneetkaan lähteä Eurooppaan, ja T-slovakiakin poistui kesken kisojen presidenttinsä kuoleman johdosta. Näiden lisäksi jo muissa lajeissa urheilun mahtimaaksi laajalla rintamalla rynnistänyt N-liitto siirsi sekin vuodella MM-areenalle tuloaan kun itse generalissimus Stalin kupsahti 5.3.1953. Niinpä kaikki kolme osallistunutta saivat mitalin järjestyksessä 1. Ruotsi, 2. Saksa, 3. Sveitsi. Ainakin kahta jälkimmäistä vastaan Suomellakin olisi ollut hyvät mahdollisuudet...

Mutta se siitä. Tukholman kisoihin tulivatkin sitten taas kaikki ynnä bonuksena siis heti kättelyssä suoraan huipulle N-liitto, jolta Suomikin otti yllätys yllätys turpiin lumituiskun seassa luvuin 1-7 sen matkalla kohti ensimmäistä maailmanmestaruutta. Ruotsia sen sijaan kiusattiin jo tosissaan johtamalla 3 .erän alussa 3-2 ja vielä kolme minuuttia ennen loppua tilanne oli tasan. Vakiopisteautomaatti Norja kaatui nyt 2-0, valitettavasti maan vierailu A-sarjassa muuttui tämän jälkeen hyvin satunnaiseksi. Siitä puheen ollen Suomen oman paikan parhaiden joukossa takasi vasta kymmenen sekuntia ennen loppua Sveitsiä vastaan tehty tasoitusmaali, mistä alkoikin taas yksi perinne: pelattiin miten surkeasti tahansa niin kuin ihmeen kaupalla vain kerran (1955) on pääsarjasta pudottu eikä silloinkaan B-sarjaa alennuttu pelaamaan! Suomi kuudes.

Kanadan tappio pyöräilykypäräisille CCCP-punanutuille peräti 7-2 oli sellainen shokki että sikäläiset kiekkopomot vannoivat lähettävänsä seuraavana vuonna kisoihin aivan eri luokan joukkueen kuin mitä oli Lyndhurst Motors...

Ottelut: -N-liitto 1-7, -Ruotsi 3-5, -T-slovakia 1-12, -Norja 2-0, -Kanada 1-20, -L-Saksa 1-5, -Sveitsi 3-3

Ja tuo jumboksi jääminen ja B-sarjaan tippuminen tapahtui siis näissä kisoissa, joten Aarne Honkavaaran valmennuspesti (1954-59) komean peliuran jälkeen olisi voinut alkaa paremminkin. Suomi päätti jättää seuraavan vuoden olympia(ja MM)-kisat 1956 Cortinassa kokonaan väliin, mutta pääsi länsivaltojen boikotin myötä takaisin A-sarjaan automaattisesti taas 1957...

Alku oli näissäkin kekkereissä ihan hieno, N-liittoa johdettiin jo 2-0 ennenkuin Punakone heräsi. Jatkossa vain Sveitsi kaatui 7-2 eli mm. L-Saksalta ja jopa Puolalta turpiin niin että soi, puhumattakaan T-slovakiasta joka hassutteli 2-18 lukemat Vlastimil Bubnikin tehdessä kahdeksan maalia. Eipä onni potkinut muutenkaan, sillä parhaalta hyökkääjältämme (ja 1970-luvun maajoukkue-valmentajalta) Seppo Liitsolalta katkesi reisiluu USA-ottelussa. ”Saksa on p*ska maa” tuli toteutumaan moneen kertaan myös kiekkokisojen osalta jatkossakin...

Suomi 9. ja siis viimeinen MM-historiamme huonoimmalla maalierolla 16-72. Kanadalaiset puolestaan lupaustensa mukaisesti olivat lähettäneet edustajakseen vahvistetun Pentincton V’s -joukkueen Warwick’in veljeksineen, joka jyräsikin kaikki tieltään maalierolla 66-6. N-liitto-ottelun (5-0) ’Hullu’-Bill Warwickin ”ihmetemppu” (kiekko maalin takaa molari Nikolai Putshkovin selkään ja siitä sisään) onkin suunnilleen ainoa asia minkä tavallinen tallaaja on sen jälkeen koko 1950-luvun kansainvälisestä kiekkoilusta muistanut... jos sitäkään.

Ottelut: -N-liitto 2-10, -USA 1-8, -Kanada 0-12, -L-Saksa 1-7, -Ruotsi 0-9, -Puola 3-6, -Sveitsi 7-2, -T-slovakia 2-18

Eipä puuttunut ainakaan lehdistön osalta optimismia ennen Moskovan turnausta: ”Suomi ei enää lähde MM-kilpailuihin oppia saamaan ja kokemuksia hakemaan. Ne ajat ovat olleet ja menneet. Alkeiskoulu on käyty, nyt on aika osoittaa mihin pystytään. Valmennuksenkin tiedossa olleet Leijonien pahimmat puutteet eli keinojää saadaan tänä vuonna eliminoiduksi. Toisesta eli huonosta fyysisestä kunnostakin on päästy, kuten viime talvi lujine ja tasaisine Ruotsi-otteluineen osoitti”(UL).

Tämä siis jo ennen kuin oli edes tiedossa että ”B-sarjakarkuri” Suomen urakka helpottuisi oleellisesti, kun Kylmän sodan nimissä ja protestina edellissyksyn Unkarin miehitykselle kisoja boikotoisivat Kanada, USA, L-Saksa, Norja, Sveitsi ja Italia. Niinpä B-sarjasta nostettiin täydennykseksi Itävalta, DDR ja Japani. Nämä kaikki Suomi pieksi ja vielä Puolan päälle, tuloksena ihmeellinen 4. sija eikä maalierokaan sen kummempi kuin 28-33. ”Suomen ihmeteot” jäivät kuitenkin taas isompien varjoon, kun Moskovan ulkostadionilla ennätysmäisen n. 55 000 katsojan edessä Ruotsi kykeni tasoittamaan 3. erässä N-liiton 4-2 -johdon ja vei maailmanmestaruuden.

Ottelut: -Puola 5-3, -N-liitto 1-11, -DDR 5-3, -T-slovakia 0-3, -Itävalta 9-2, -Ruotsi 3-9, -Japani 5-2

Menestyskisojen (tosin tynkä-sellaisten) jälkeen palattiin taas arkeen ja jouduttiin tappelemaan tosissaan sarjapaikasta. Ja säilyihän se juuri ja juuri: Puolaa vastaan monivuotinen maalitykkimme KooVeen Heino Pulli teki tasoitusmaalin yhdeksän sekuntia ennen päätössummeria ja Norja-ottelussa isäntämaa johti vielä 55 minuutin pelin jälkeen 0-1.

Pykälää parempaankin sijoitukseen oli kaikki saumat USA:n kustannuksella, mutta huolimatta siitä että Suomi vei laukaukset 40-13 niin tappio tuli - maalilla tosin seisoi ”veskareiden luvatun kansan” jälkeläinen, Willard Ikola... Kanadalla oli tällä kertaa joukkue nimeltä Whitby Dunlops matkassa, ja kun he saivat kuulla että tasapisteiden sattuessa maalierot olisivat ratkaisevia sai sen tuntea nahoissaan kipeimmin heti seuraava vastustaja eli Suomi: tuloksena kaikkien aikojen selkäsauna 0-24. ”Yhtään yksityiskohtaa en muista. Ne vaan tuli ja punainen lamppu syttyi” kertoili uusi maalivahtilupaus Juhani Lahtinen jälkeenpäin. Ja kun Yrjö Hakala oli päässyt kertaalleen kiekon kanssa keskiviivan tuntumaan, karjui koko Suomen pelaaja-aitio: ”Ammu! Ammu”!

Jäivät kanadalaisten jalkoihin muutkin ja maalierolla 82-6 mestaruus heille. Suomi 6.

Ottelut: -T-slovakia 1-5, -Ruotsi 2-5, -N-liitto 0-10, -Kanada 0-24, -Puola 2-2, -Norja 2-1, -USA 2-4

Prahan kisoissa palattiin taas systeemiin, jossa edettiin ns. loppusarjaan karsintalohkojen kautta. Ja näissä karsinnoissa Suomi ottikin sitten ensimmäisen pisteensä ”suurista” kun Ruotsi jäi 4-4 -tasapeliin Teppo Rastion ja Raimo Kilpiön viime hetken maaleilla. Koko Ilveksen ykkösketju oli muutenkin kisoissa tehokkaalla päällä: Rastio 6+1, Kilpiö 5+3, Jorma Salmi 2+4.

Myös L-Saksa kaatui mutta Italialle onnistuttiin jotenkin häviämään - silti kakkosena loppusarjaan jossa köniin huolella muilta (jenkeiltäkin 3-10) paitsi jonkinlaista hetkellistä lamakautta kaikin puolin kokevalta länsinaapurilta vain 1-2. Ruotsi viides, Suomi kuudes. Kanada eli Belleville McFarlands voitti N-liiton 3-1 ja vei jälleen mestaruuden.

Alkulohko: -L-Saksa 5-3, -Ruotsi 4-4, -Italia 4-5

Ylempi loppusarja: -Kanada 0-6, -T-slovakia 2-8, -USA 3-10, -Ruotsi 1-2, -N-liitto 1-6

Honkavaaran kakkosmiehenä aiemmin toiminut ja jatkossakin Suomen kiekkoilun valmennustiimiin kuuluva, vasta 21-vuotias(!) kanadalainen Derek Holmes luotsasi päävastuussa nämä yhdet kisat. Suomella jatkui kulloisestakin käskyttäjästä huolimatta koko 1960-lukukin vaivalloisena loppuun asti, yhtä tynkä (1962) ja yhtä olympia (1968) -kisojen poikkeusta lukuunottamatta. Tutuksi muodostuva tilanne eli Saksoista ainakin jompikumpi pitäisi hoitaa sarjapaikan säilyttämiseksi onnistui nyt itäisemmän kustannuksella 6-4 ja tasapelillä lännenpuoleista vastaan.

Politiikka näytteli myös jälleen omaa rooliaan kisoissa: Länsi-Saksa ei suostunut pelaamaan oman ”harppi ja vasara” -lippunsa alla esiintyvää ”veljes”joukkuettaan vastaan, tuomittiin hävinneeksi 0-5 ja jäi viimeiseksi - outoa sinällään että vielä edellisvuoden olympialaisissa joukkueet olivat karsineet kiltisti keskenään. Näihin kisoihin päättyi myös seurajoukkueiden taru Kanadan edustajina, kun Trail Smoke Eaters hankki vaahteralehtisille sen viimeisen mestaruuden 33 vuoteen - mikä ei ihan hevillä siinä vaiheessa kerrottuna olisi tuntunut uskottavalta... ja huolimatta siitä että joukkueen maalivahdista Seth Martin’ista tulee MM-kisojen vakiokävijä ja hänet valitaan parhaaksi torjujaksi tämän turnauksen lisäksi myös 1963, 1964 ja 1966. Suomi 7.

Ottelut: -Kanada 1-12, -N-liitto 3-7, -Ruotsi 4-6, -T-slovakia 0-6, -DDR 6-4, -L-Saksa 3-3, -USA 2-5

N-liitto ja T-slovakia jäivät solidaarisuudesta pois kun DDR:n pelaajille ei myönnetty viisumia, samalla kuitattiin tietysti myös Moskova 1957. Suomen kisat olivat kaksijakoiset: ensin koettiin ns. normaalitappioiden seassa täydellinen katastrofi kun yhteensä noin viidenkymmenen aktiivipelaajan Iso-Britannia nöyryytti 5-7! Mutta siitä kai sisuuntuneena kammettiin loput pilipalimaat ja noustiin peräti neljänneksi ja EM-hopealle.

Ruotsikin hyödynsi taas tynkäkisojen asetelmat ja otti kolmannen maailmanmestaruutensa kolmesta mahdollisesta, samalla Sven Tumbasta tuli ensimmäinen kolminkertainen maailmanmestari: päävastustaja Kanada kaatui lopullisesti tyhjään häkkiin liukuneella ja Lennart Hylandin kuuluisasti selostamalla ”Den glider in” -maalilla 5-3. Jo puolustajasuuruus Lasse Björnin uran Squaw Valleyssa 1960 päättänyt Floyd ’Teurastaja’ Martin menetti pelin ratketessa jälleen kerran hermonsa ja teloi nyt Bert-Ola Nordlanderin jäähän - vaan kuinka ollakaan, Björnin entinen pakkipari Roland Stoltz oli tässä vaiheessa saanut miehestä lopullisesti tarpeekseen ja vetäisi puolestaan Martinia paljain nyrkein päin turpavärkkiä. Tosin tämä ei ollut kisojen ainoa ruotsalainen pahoinpitely: Iso-Britannian he murskasivat 17-0, laukaukset 122-25... Britit poistuivatkin kiekkokartalta taas vuosikymmeniksi häviämällä joka jengille paitsi siis Suomelle maalierolla 19-73.

Itsekin kaikkea muuta kuin pulmunen Ulf ’Uffe’ Sterner taisi silti pitää suomipoikia kanadalaisiakin pahempina pukareina: ”Suomi on suljettava kisoista. Se on liian vaarallinen muille, pelkkä murharyhmä”!

Ottelut: -Kanada 1-8, -Iso-Britannia 5-7, -USA 3-6, -Ruotsi 2-12, -Sveitsi 7-4, -L-Saksa 9-3, -Norja 5-2

Sven Tumbalta, Nils ’Nisse’ Nilssonilta, Ulf Sterneriltä ja muilta ruotsalaistähdiltä jäi haaveeksi se mikä tre kronorilta 50 vuodeksi jälkeenpäinkin eli maailmanmestaruuden voittaminen kotikentällä - vaikka läheltähän tuo liippasi: yhdeksän peräkkäisen MM:n sarjansa aloittanut N-liitto vei kullat yhden maalin verran paremmalla maalierolla kun se laskettiin viiden parhaan joukkueen keskinäisten ottelujen tuloksista.

Suomikin koki kaksi muistettavaa hetkeä: avausottelussa myös meidän kiekkoilussamme myöhemmin valmentajana merkittävästi vaikuttanut Vladimir Jursinov sai Juhani Lahtisen taakse vasta ajassa 34.40 ensimmäisen niistä 520 maalista jotka N-liitto mestaruusputkensa aikana tulisi tekemään... sitten repesi, mutta jos siis oltaisiin päästetty jatkossa yksikin maali vähemmän oltaisiin pelattu Ruotsille mestaruus! Toinen oli USA-ottelu heti perään, jossa yliopistopoikia kurmotettiin Matti ”Mölli” Keinosen neljän maalin siivittämänä peräti 11-3. Toisaalta Yhdysvallat ei ollut eikä tulisi olemaan MM-kisoissa enää mikään kummoinen tekijä, ei edes ammattilaisten tullessa mukaan yhä runsaslukuisemmin vuosikymmeniä myöhemmin: joukkueen jokavuotinen viime hetkellä tapahtuva kasaaminen ja jatkuva pelaajavaihto tuotti tietysti ymmärrettäviäkin tason ja motivaation ailahteluja, sen sijaan olympiakisat tuntuivat pysyvän jenkkien ajatuksissa jatkossakin lähes aina ihan omana erikoisjuttunaan...

DDR iski sitten voittomaalin verkkoomme 12 sekuntia ennen täyttä aikaa, mutta saksakompleksista huolimatta Suomi oli neljästä kolmen pisteen joukkueesta kuitenkin paras ja loppusijoitus 5.

Ottelut: -N-liitto 1-6, -USA 11-3, -Ruotsi 0-4, -L-Saksa 4-4, -DDR 0-1, -Kanada 2-12, -T-slovakia 2-5

Homma jymähti muutamaksi vuodeksi paikalleen: valmentajavelhojen Anatoli Tarasovin ja Arkadij Tshernyshevin sekä hyökkääjälegenda Anatoli Firsovin johdolla mestaruuden vei N-liitto selvemmin tai niukemmin, T-slovakia, Ruotsi sekä Kanadan alati vaihtuva puulaakijoukkue tappelivat himmeämmistä mitaleista, loput maat sarjapaikastaan. Meidän Sveitsi ja USA -voittomme kompensoivat perinteistä yhden maalin (Länsi-)Saksa-tappiota, kun aiemminkin Suomea kurittanut Ernst Trautwein pudotti viimeisessä ottelussa jellonalauman viidenneltä sijalta kuudenneksi tällä kertaa.

Karsinta: -Itävalta 8-2

Ottelut: -Sveitsi 4-0, -T-slovakia 0-4, -Ruotsi 0-7, -N-liitto 0-10, -Kanada 2-6, -USA 3-2, -L-Saksa 1-2

Huolimatta legendan maineen saaneesta Ruotsi-ottelusta ja siinä saavutetusta 2-2-tasapelistä ’Mölli’ Keinosen kiemuroineen ja itsensä ’Rolle’ Stoltzin kahville vienteineen, hurmiotunnelmineen ja erään katsojan kohtalokkaine sydänkohtauksineen Suomi oli (heti!) ensimmäisissä kotikisoissaan pettymys. Onneksi sentään edes Norja taas pikavierailulla A-sarjassa, mutta tarjolla ollut viides sijakin vaihtui lopulta DDR-tappiolla seitsemänneksi.

Ennen kisoja loukkaantuneen luottopuolustaja Seppo ’Pappa’ Lindströmin tilalla pelannut myöhempi urheilutoimittaja ja kävelevä tietosanakirja Pentti ’Linkku’ Lindegren on kertoillut allekirjoittaneelle myös henkilökohtaisesti tästä taas yhdestä ”suomentappajasta” nimeltä Joachim Ziesche, joka väänsi väkisin meikäläisten alkuhetkillä hankkiman 2-0 -johdon 3. erässä maalin tappioksi. Erääksi ikäväksi lisäperinteeksi arvokisoissa alkoikin muodostua se että yksi kuuma pelaaja riitti usein kaatamaan koko ”taistelevan” leijona-lauman. Myöskään USA:ta ei kyetty nyt keskinäisessä ottelussa edes haastamaan. 14 tehtyä maalia seitsemässä ottelussa kertonee oleellisen.

Suomalaisten rimpuilun seuraaminen oli pääosin mahdollista ainoastaan radion välityksellä (selostajana Aulis Virtanen), koska jostain syystä vain Suomi-Kanada -matsi lähetettiin TV:stä muutaman ”suurten välisen” ottelun ohella. No, saivatpahan katsojat nähdä kotisohviltaan edes Lalli Partisen kuuluisan kolmoistaklauksen...

Ottelut: -N-liitto 4-8, -Kanada 0-4, -Ruotsi 2-2, -Norja 4-1, -T-slovakia 2-5, -USA 0-4, -DDR 2-3

Eipä tullut ihmeempää parannusta Suomen maalisaldoon (18) ilman ”kotikisojen paineitakaan”. Yhden maalin normitappiomme DDR:lle kalpeni tällä kertaa itäsaksalaisten Ruotsille aiheuttaman täystyrmäyksen rinnalla: 4-1. Maa jossa ei tosiaankaan panostettu jääkiekkoon juuri millään tavalla sijoíttuikin peräti viidenneksi vain pisteen päässä länsinaapurista - ei auttanut jälkimmäistä mitaleille enää edes pisteen nappaaminen N-liitolta.

Suomi otti hönöön edelleen turhankin selvästi niin Ruotsilta kuin kaikilta muiltakin kovemmilta, mutta USA ja Puola sentään kaatuivat. Sijoitus 7. Suomalainen jääkiekkoilu oli kokenut vähän ennen kisoja erään historiansa surullisimmista hetkistä kun sen yksi suurimmista lupauksista, vasta 22-vuotias mutta jo kolmissa MM-kisoissa pelannut terrierimäinen Ilves-puolustaja Jarmo Wasama menehtyi 2.2.1966 tapahtuneessa auto-onnettomuudessa.

Ottelut: -Ruotsi 1-5, -T-slovakia 2-8, -Kanada 1-9, -N-liitto 2-13, -USA 4-1, -Puola 6-3, -DDR 3-4

Peräti kaksi viimeistä maata putoaisi B-sarjaan seuraavien MM-kisojen joukkuevähennyksen takia, joten saksalaiskompleksiin oli syytä keksiä joku lääke. Ainakin lisäpiristettä saatiin yhdestä koko MM-historian kovimmasta siihen astisesta yllätyksestä kun T-slovakia kaadettiin 3-1. Suurimmat sankarit olivat turkulaiset eli kahden maalin tekijä Juhani Wahlsten (”Toinen maaleista oli ’ufo’! Se lähti suoraan vastasyötöstä niin pirun lujaa oikeaan ylänurkkaan että itsekin pelästyin”!) ja tietenkin maalivahti Urpo Ylönen (”Tein mitä vain ja aina oli kiekko hallussa. Tuntui että jos olisin vaikka heittänyt hanskani jäälle niin siihen olisi tshekkilaukaus pysähtynyt”!).

Oma osuutensa ihmeeseen ja ensimmäiseen ”suurriistan kaatoon” oli epäilemättä tuoreella tshekkiluotsillamme ja 1940-luvun superjoukkueen jäsenellä Gustav Bubnikilla (1966-69), erityisesti henkisellä puolella. Ja ulkomaalaisvalmentajaahan tultaisiin tarvitsemaan jatkossakin jotain vielä suurempaa ensimmäistä kertaa saavuttaessamme 28 vuotta myöhemmin...

Itä-Saksakin hoideltiin nyt selvästi ja jumbo-BRD:n kanssa tasuri. Jenkit kun puolestaan kaatuivat vain joka toinen vuosi niin nyt eivät. Myös Ruotsi hävisi USA:lle 3-4 mutta vei silti hopeat. Suomi 6.

Ottelut: -N-liitto 2-8, -Kanada 1-5, -Ruotsi 1-5, -T-slovakia 3-1, -L-Saksa 2-2, -USA 0-2, -DDR 5-1

Suomi ylsi siihenastisen arvokisahistoriansa komeimpaan suoritukseensa Ranskan vähemmän kiekkokulttuurin päälle ymmärtävässä olympiaympäristössä (kaukalon laidatkin kun olivat aluksi kuulema ”hieman” häiritsevästi läpinäkyvät!): Kanada meni nurin peräti 5-2, mikä oli kansainvälisesti vielä huomattavasti suurempi uutinen kuin edellisvuoden tshekkivoitto.

Suomen 1960-luvun ykköstähdet (Lasse Oksanen, Matti ’Mölli’ Keinonen, Juhani Wahlsten, Lalli Partinen) olivatkin parhaimmillaan ja 1970-luvun ”mitalinmetsästäjien” (Veli-Pekka Ketola, Juha Rantasila, Esa Peltonen, Ilpo Koskela) sukupolvi jo tulossa esiin. Ja mikä tärkeintä, heikommatkin maat hoideltiin nyt kunnialla - jopa DDR ”ilman hädänpäivää” aniharvinaisella yhden maalin erolla oikeaan suuntaan...

T-slovakialla oli puolestaan mahdollisuus katkaista N-liiton kultaputki voittaessaan nämä 5-4, mutta niin vain Ruotsi riisti tshekeiltä sen ratkaisevan ja itselleen merkityksettömän pisteen päätösottelussa. Suomi 5.

Karsinta: -Jugoslavia 11-2

Ottelut: -N-liitto 0-8, -Kanada 5-2, -T-slovakia 3-4, -Ruotsi 1-5, -DDR 3-2, -L-Saksa 4-1, -USA 1-1

Suomen yllättämisten vaikeuttamiseksi keksittiin uusi systeemi, jonka mukaan kaikki kuusi A-sarjan joukkuetta pelaisivat tästä eteenpäin toisiaan vastaan kahdesti. Meikäläisten kompurointi ja ”välivuosi” ennen 1970-luvun mitalijahtia jäi hurjan kultataistelun pimentoon: edellissyksyn dramaattinen Tshekkoslovakian miehitys aiheutti ensinnäkin sen, että kisojen pitopaikaksi tuli Prahan sijasta Tukholma ja toiseksi tshekkipelaajissa sellaisen tunnelatauksen nimenomaan N-liitto-otteluissa että saivat kuin hurmiossa ”kolossin” kaadettua kahteen kertaan luvuin 2-0 ja 4-3.

Mutta nuo yhteenotot ottivat samalla niin rankan henkisen ja fyysisen veronsa että ikuinen kiusanhenki Ruotsi sai ”ryövättyä” pisteet keskinäisissä peleissä, tuhoten kauan vaalitut mestaruushaaveet - myös viimeisessä epätoivoisessa kamppailussa T-slovakia vs. maalivahti Leif ’Honken’ Holmqvist: 0-1. Järjestys siis säilyi kolmen maan tasapisteistä huolimatta: 1. N-liitto, 2. Ruotsi, 3. T-slovakia.

Suomen tehtäväksi jäi pudottaa Yhdysvallat B-sarjaan mikä varmistuikin viimeisessä ottelussa lähinnä Juha Rantasilan mahtipelillä ja asennetta kuvaavalla kommentilla: ”Nimetöntä pehmoa ei kunnioita kukaan”! Helsingin IFK:n sen ensimmäiseen mestaruuteen samana keväänä luotsanneen NHL-konkarin ja vuoden 1967 MM-kisojen all-stars-puolustajan Carl Brewer’in opit eivät olleet ainakaan Rantasilan kohdalla menneet siis hukkaan... Suomi 5.

Ottelut: -Ruotsi 3-6, -Kanada 1-5, -T-slovakia 4-7, -N-liitto 1-6, -USA 4-3, -Ruotsi 0-5, -T-slovakia 2-4, -N-liitto 3-7, -Kanada 1-6, -USA 7-3

Varaisäntänä jälleen länsinaapurimme uljas pääkaupunki. Kisat piti pelaaman valtameren takana Montrealissa ja Winnipegissa, mutta koska Kanadan vaatimuksiin ammattilaisten sallimisesta ei suostuttu niin nikkarit häipyivät samantien seitsemäksi vuodeksi koko kisoista ja myös olympialaisista. N-liittolaiset ja tshekitkään kun eivät oikeasti tehneet muuta kuin pelasivat jääkiekkoa 11 kuukautta vuodesta minkä kaikki hyvin tiesivät.

Tämä hässäkkä nosti tietenkin uuden päävalmentajan Seppo Liitsolan (1969-72, 1974-76) paimentaman Suomen mitalimahdollisuuksia enemmän kuin uusi sarjasysteemikään oli niitä laskenut - varsinkin kun maajoukkueen sukupolvenvaihdos vaikutti erittäin lupaavalta ja Suomen urheilu ylipäätään tuntui elävän aivan uutta nousukautta. Ja huolimatta karmeista 1-16 -lukemista venäläisiä vastaan toisessa pelissä (kosto ensimmäisen kierroksen ”kiusanteosta” eli vain maalin tappiosta) ne tärkeimmät eli Ruotsi-ottelut muodostuivat äärimmäisen tiukoiksi: toinen voitettiin ja toinen hävittiin. Kun T-slovakiakin hävisi meille kertaalleen eikä saanut kaadettua muita suuria, niin leijonien ensimmäinen mitalihan oli selviö, eikö...?

No ei sentään, ne toiveet murskasi vain muutaman vuoden kuluttua kahden pääsarjajoukkueen ihmemaaksi hiipuva DDR yhden maalin erolla... Toisaalta pitänee huomioida että tuo tshekkivoitto tuli vihoviimeisessä ottelussa järjestyksen ollessa jo molempien osalta selvä. Suomi siis neljäs, pisteen päässä tshekeistä - kun taas Ruotsi otti lopulta kotiyleisön riemuksi helposti hopeat mm. yllättämällä jopa N-liiton kertaalleen 4-2.

Maalivahti Urpo Ylönen valittiin ensimmäisenä suomalaisena pelipaikkansa parhaaksi.

Ottelut: -N-liitto 1-2, -Puola 9-1, -Ruotsi 3-1, -DDR 1-0, -T-slovakia 1-9, -N-liitto 1-16, -Puola 4-0, -Ruotsi 3-4, -DDR 3-4, -T-slovakia 5-3

Omituisista ”työtapaturmista” (USA yllätti T-slovakian 5-1, L-Saksa Ruotsin 2-1) huolimatta, ja vaikka Suomi ei nyt menettänyt näille heikommilleen pistettäkään säilyi kärkikolmikko perinteisenä kun menivät ryökäleet pelaamaan keskenään sen verran ristiin eivätkä toisaalta meille paljon mitään heruttaneet.

Ruotsi-väännöt ratkaisivat jälleen pronssin kohtalon: ensimmäisessä Suomen häämöttävä 1-0 -voitto suli löysään Bert-Ola Nordlanderin laukaukseen siniviivalta joka kimposi pakin luistimesta ja valui Valtosen taakse pari minuuttia ennen loppua. Toisessa Lauri Mononen täräytti koko ajan mailallaan tökkinyttä, ensimmäisenä eurooppalaisena NHL-kentille Detroit Red Wingsin riveihin seuraavana vuonna siirtyvää Thommie Bergmania leukaperiin niin että sai 5 minuutin jäähyn. Lennart ’Lill-Strimma’ Svedberg - edellisten MM-kisojen paras puolustaja jonka ura ja elämä tulisi puolestaan katkeamaan ennen aikojaan liikenneonnettomuudessa - laukoi puolisen minuuttia ennen jäähyn päättymistä Ruotsin johtoon ja pian seurannut 0-2 vei loputkin mahdollisuudet vaikka pahasti loukkaantumisista kärsinyt (Urpo Ylönen, Veli-Pekka Ketola, Pekka Marjamäki, Esa Peltonen...) joukkue toki veren maku suussa yrittikin loppuun asti.

Ketola kuittasi kuitenkin jälkeenpäin jossittelut lyhyeen: ”Olen muuten aivan varma että olisimme voittaneet jos Ruotsi olisi pelannut ilman maalivahtia”! Suomi 4. Puolustaja Ilpo Koskela (6+1) valittiin kisojen all-starsiin.

Ottelut: -L-Saksa 4-3, -N-liitto 1-8, -USA 7-4, -Ruotsi 1-1, -T-slovakia 0-5, -L-Saksa 7-2, -N-liitto 1-10, -USA 7-3, -Ruotsi 1-2, -T-slovakia 2-4

© USA Hockey

USA:n yliopistoporukka (joukossa toki mm. tuleva WHA- ja NHL-tähti Robbie Ftorek) innostui taas pelkästä sanasta ”olympia” ja meni yllättämään sekä T-slovakian (5-1) että Suomen (4-1) ja vei hopeat - ja nimenomaan Yhdysvallat se oli joka kerta 1972, 1976 ja 1980 kun seisoi viime kädessä meikäläisten olympiamitalin tiellä.

Leijonien ainoaksi tavoitteeksi jäi viimeiseen peliin Ruotsin kiusaaminen meille merkityksettömässä mutta svenssoneille voitolla kakkossijaa tietävässä matsissa, ja siinähän myös onnistuttiin kuudessa ottelussa seitsemän maalia tehneen Lauri ’Leuka’ Monosen johdolla 4-3 -lukemin. Aina voi toki jossitella miten olisi (taas) käynyt jos tuo ottelu olisi ratkaissut myös meidän mitalien kohtalon...

Juha Rantasila - joka oli mm. voittanut SM-liigan maalikuninkuuden 30(!) osumallaan kaudella 1970-71 - sai kokea kovia, kun Puolan Marian Feter löi meriittejä kyselemättä poikittaisella mailalla jo tuossakin matsissa kahdesti maaliverkkoja heilutelleen puolustajan nenäluun murskaksi ja hienosti alkaneet kisat olivat siinä. ”En kohdannut Feteriä enää toiste jäällä!” harmitteli Rantasila jälkeenpäin... Suomi 5.

Karsinta: -Norja 13-1

Ottelut: -N-liitto 3-9, -Puola 5-1, -T-slovakia 1-7, -USA 1-4, -Ruotsi 4-3

Nyt tai ei koskaan, ajatteli varmaan moni tshekki: useista edellisvuosien N-liiton kaatamisista huolimatta oli aina joku (=Ruotsi) ollut esteenä mestaruudelle. Lisäksi CCCP:llä ajateltiin masun olevan pikkuisen tavallista täydempi parin kuukauden takaisen olympiakullan johdosta, nyt kun IIHF oli ahneuksissaan päättänyt että ensimmäisen kerran myös MM-kisat pelattaisiin erikseen samana keväänä.

Tiukkoja ratkaisumatseista kaikesta huolimatta tuli mutta ensimmäisen pelin tasurin jälkeen T-slovakia kykeni toisessa, todellisessa finaalissa siis, 3-2 -voittoon - ja näin katkesi N-liiton ennätyksellinen mestaruusputki, uuden päävalmentajan ja 1950-luvun monipuolisen palloilutähden Vsevolod Bobrovin (ja politbyroon) harmiksi. Kun vielä syksyn legendaarinen Summit Series hävittiin viime metreillä, olisi seuraavana vuonna MM-kotijäillä jälleen uusi mies (Boris Kulagin) penkin takana.

Suomi oli hoidellut edellisissä kisoissa ”asiallisesti” heikompansa, mutta nyt oli taas aika tösiä ja lahjoittaa Sveitsille (maaliero 19-96) ainoat pisteensä luvuin 2-3. Avausottelussa L-Saksaa vastaan sen sijaan johdettiin ekan erän jälkeen komeasti 5-0, joten voitiin rauhassa vaihtaa uusi lupaava tulokas Stig Wetzell maaliin Jorma Valtosen tilalle. Toisen erän neljän ensimmäisen minuutin aikana saksalaiset latoivat sitten kiekon neljästi Wetzellin selän taakse joten Valtonen äkkiä takaisin ja niin säikähdyksellä (8-5) lopulta selvittiin. Mutta ’Stigu’ Wetzellin taru ei lopahtanut maajoukkueen osalta tähän, valitettavasti...

Tuleva arvostettu NHL-ammattilainen Pekka ’Rocky’ Rautakallio oli puolestaan debytoinut Porin Ässissä kaikkien aikojen nuorimpana liigapelaajana vain 15-vuotiaana 1968, mutta ei onnistunut hänkään näissä ensimmäisissä MM-kisoissaan ja istui enimmäkseen penkillä.

Sveitsi-katastrofista huolimatta oltiin taas ”lähellä” mitalia, olisi vaan pitänyt kääntää avauskierroksen Ruotsi-ottelun tulos (1-2) päinvastaiseksi. Suomi siis neljäs, kuinkas muuten.

Koska leijonapelaajia alkoi vasta paljon myöhemmin näkyä vakituisemmin kisojen pistepörssin kärkipaikoilla, on syytä mainita ’Leuka’ Monosen SE-saldo 9+6 jolla kuudes tila. Kestäisi 27 vuotta ennen kuin vielä pari vuotta syntymäänsäkin odotteleva Saku Koivu pistäisi paremmaksi... Valtonen valittiin puolestaan turnauksen parhaaksi maalivahdiksi.

Ottelut: -L-Saksa 8-5, -N-liitto 2-10, -Sveitsi 2-3, -Ruotsi 1-2, -T-slovakia 3-5, -L-Saksa 13-3, -N-liitto 2-7, -Sveitsi 9-1, -Ruotsi 5-4, -T-slovakia 2-8

N-liiton kosto edelliskisojen työtapaturmasta oli hirmuinen: 10 ottelua, 10 voittoa, maaliero 100-18. 1970-luvun ”supertroikka” Valeri Harlamov-Vladimir Petrov-Boris Mihailov vallankin riehui estoitta ja pörssikärki Petrovin saldo 18+16 edelleen lyömätön ja jääkin sellaiseksi. Tuntemattomampi suuruus Aleksandr Martinjuk teki puolestaan kahdeksan maalia toisessa L-Saksa-ottelussa (18-2).

Suomikin riehui Ilveksen edelliskeväänä mestaruuteen luotsanneen kanukkivalmentaja Len Lunde’n johdolla mutta vähän eri tavalla: ennen kisoja oltiin jo harjoitusmaaottelussa yritetty tappelemalla (70min jäähyjä) ottaa svenssoneilta luulot pois ja Lunde lausui: ”Ruotsi pelkää meitä ja se riittää mitaliin”! Ei riittänyt. Ensimmäisessä yhteenotossa sinikeltaisten voittomaali syntyi ajassa 58.35 ja toisessa Suomella istui parhaimmillaan viisi miestä jäähypenkillä 2. erän kestäessä kaikkine hässäköineen lähes tunnin. Toronto Maple Leafs -joukkueeseen ja ensimmäiseksi eurooppalaiseksi NHL-legendaksi matkalla ollut Börje Salming sooloili siinä ohessa meikäläiset kumoon, ja veipä Ruotsi samantien myös ”menestyskrapulaisia” tshekkejä napaten hopeamitalit.

Jouko Öystilä lähetettiin kaukalon ukopuolisten kurittomuuksien vuoksi kotiin, legendaarinen kiemurtelija Matti ’Mölli’ Keinonen sai puolestaan kentällä tapahtuneiden ”sikailujen” takia direktoraatilta yhden ottelun pelikiellon viimeisten kisojensa kunniaksi - näin Möllistä tulikin samalla siinä vaiheessa kaikkien aikojen suomalainen MM-jäähyilijä (99min). Ei oltu siis tällä kertaa lähelläkään mitaleita, silti normaalisijoituksemme eli neljännen kanssa ei hätää. Lehdistö oli kuitenkin armoton: ”Suomen pelistä jäi vaikutelmaksi, että pojat ovat eläneet sata vuotta orjuudessa ja toiset sata vuotta ovat edessä. Alistuneisuus ja pakonomaisuus olivat hallitsevia piirteitä”(HS).

Ottelut: -L-Saksa 8-3, -N-liitto 2-8, -Puola 5-0, -Ruotsi 2-3, -T-slovakia 2-4, -L-Saksa 2-1, -N-liitto 1-9, -Puola 1-1, -Ruotsi 1-2, -T-slovakia 0-8

Kotiyleisö, koossa epäilemättä siihen asti paras joukkue ja erinomainen henki päällä - siinä eväät joilla piti 1960-luvun maajoukkuepuolustajan ja tuoreen päävalmentajan, vasta 34-vuotiaan Kalevi Nummisen johdolla hoitaa ensimmäinen MM-mitali komeasti himaan.

Mutta sitten urheilumaailman suhteellisen tuore kohuilmiö, doping, astui kuvaan mukaan myös jääkiekkoareenalle: ensin jäi kiinni efedriinistä Ruotsin Ulf ’Lill-Pröjsarn’ Nilsson (pisteet Puolalle 0-5), sitten Suomen sankarimolarin viitan jo päälleen saanut (”Tampereen Cannonin” Antti Leppäsen loukkaannuttua ensimmäisessä Ruotsi-ottelussa) eli upean T-slovakia-voiton takuumies Stig Wetzell samasta aineesta jolloin nekin pisteet siis tshekeille luvuin 0-5! Puhuttiin banaaneista, purukumista, ties mistä... Itse aina ajatellut että jos mies oli kerran jotain troppeja flunssaan vähän aiemmin ihan tunnustetusti saanut niin miksipä ei joku tehoyskänlääke olisi voinut ollut syypää? N-liiton supervahti Vladislav Tretjak kertoi kirjassaan venäläisten siunailleen keskenään tyyliin ”mitä täällä oikein tapahtuu?” mutta heidän kohdallaan näitä puheita voitaneen pitää eräänlaisena tekopyhyyden huippuna...

Mitalin kannalta pisteiden menetys tarkoitti lähinnä sitä, ettei Puola (2-2) ja Ruotsi (2-6) –ottelujen kaltaisiin tuloksiin olisi ollut varaa. Lopulta saavutettu ”puupronssi” oli suuri lohtu pelaajille jotka saivat silläkin mitalipalkkionsa, mutta jo iänikuiselta tuntuva virallinen neljäs sija pieni lohtu kaikille muille. Tshekkien suurin voitto N-liitosta arvokisoissa (7-2) jäi sekin lähinnä kuriositeetiksi, ja maiden normaalijärjestys säilyi.

Veli-Pekka ’Vellu’ Ketola ja Heikki ’Hexi’ Riihiranta siirtyivät seuraavana syksynä ensimmäisinä suomalaisina WHA:n ammattilaisjäille Winnipeg Jets -joukkueeseen, mukanaan myös nippu ruotsalaistähtiä eli maalivahti Curt Larsson, myöhemmin peräti Jetsien kapteeniksi ylennyt puolustaja Lars-Erik Sjöberg sekä pistehirmut Anders Hedberg ja ”douppari”-Nilsson. 1975 puolestaan rapakon taakse lähtivät Juhani Tamminen, Lauri Mononen ja Pekka Rautakallio, 1976 Matti Hagman ja Seppo Repo. Menetykset alkoivat olla molemmissa maissa mahdottomia paikattaviksi... Tshekkitähti Vaclav Nedomansky sen sijaan loikkasi ensimmäisenä itäblokin pelaajana kesällä 1974 lupaa kysymättä ja teki hänkin pitkän uran molemmissa taalaliigoissa.

Ottelut: -DDR 7-3, -N-liitto 1-7, -Puola 2-2, -Ruotsi 3-3, -T-slovakia 0-5 (5-2), -DDR 7-1, -N-liitto 1-6, -Puola 6-2, -Ruotsi 2-6, -T-slovakia 5-4

Minulle epäselvien valmentajakuvioiden tuloksena leijonia luotsasi taas pari vuotta Seppo Liitsola, niin myös näissä harvinaisen ”tasajakoisissa” kisoissa jotka suomalainen lehdistö kehtasi haukkua jopa tylsiksi vaikka lähempänä mitalia oltiin kuin ikinä siihen mennessä: N-liitto voitti kaikki (20p.), T-slovakia kaikki paitsi N-liiton (16p.), Suomi ja Ruotsi toisensa ristiin (molemmat 10p.) ja Puola ei muuta kuin kaksi kertaa USA:n joka tippui B-sarjaan nollakerholaisena.

Ensimmäistä kertaa meikäläisten maalierokin oli positiivinen (eikä vain pissanäytteet hehe) 36-34. Silti olisi tarvittu kahden maalin voitto toisessa Ruotsi-ottelussa ja ’Leuka’ Monosen laukaus olikin pelin viime hetkillä ja 2-1 -tilanteessa jo menossa ruotsalaismaaliin mutta sitten ilmestyi eteen svenssonien koukkaaman Jorma Vehmasen luistin... ”Ei kai pelikieltopojasta voi tulla kansallissankaria” vinoili Mononen myöhemmin, viitaten kotiin lähettämiseensä kesken edellisjouluisen Izvestija-turnauksen.

Näin Suomi vierasmaalisäännöllä(!) kuudennen kerran peräkkäin neljäs. Ihan kaikkia keinoja ei kuitenkaan oltu jostain syystä käytetty, kuten päävalmentajan kummallisista jälkipuheista käy ilmi: ”Harkitsimme pitkään että olisimme ottaneet maalivahdin pois ja yrittäneet kuudella kenttäpelaajalla. Ei kannattanut riskeerata sittenkään”. Myös ns. ”turhakkeiden” mukanaoloa kommentoitiin ihan julkisesti mikä lienee ollut yksi syy Liitsolan epäsuosioon: ”Oippa ei jaksa. Ei tullut yhtään alas. Ei Oiva Oijennuksesta ole pelaajaksi näissä kisoissa”! Oli meillä mestari-Tapparasta joitain pelimiehiäkin kuitenkin matkassa, sillä puolustaja Pekka Marjamäki (6+2) valittiin kisojen all-stars-miehistöön.

Ottelut: -USA 7-4, -N-liitto 4-8, -Puola 5-2, -Ruotsi 0-1, -T-slovakia 2-6, -USA 9-1, -N-liitto 2-5, -Puola 4-1, -Ruotsi 2-1, -T-slovakia 1-5

Yhdysvaltojen Denver joutui luopumaan olympiakisoista paikallisten asukkaiden vastustuksesta johtuen, ja niin varaisännäksi ilmoittautui Innsbruck vain 12 vuotta edelliskisojensa jälkeen. Nythän oli aivan se ja sama Suomelle missä kisat pidettiin, sillä turnauksesta olisi poissa Kanadan lisäksi myös Ruotsi! Länsinaapurimmekin oli nimittäin lähtenyt protestilinjalle samoin periaattein: ei ollut järkevää osallistua ilman ammattilaisia kun ei jäänyt mahdollisuuksia itäblokin ammattilaisia vastaan. Eli Suomen kauan kaivattu mitali oli käytännössä kirkossa kuulutettu ensimmäisten TV-kisojeni kunniaksi...

Kaikki näyttikin hyvältä kun L-Saksa kaatui 5-3 ja tshekkejäkin vastaan oltiin taisteltu hopean kiilto silmissä vain maalilla häviten. (T-slovakia antoi muutenkin tasoitusta menettämällä Puola-ottelun pisteensä kapteeni Frantisek Pospisil'in jäädessä kiinni piristeistä eli ’kodeiinista’ tällä kertaa.) Mutta sitten tuli vastaan taas kirottu yliopisto-USA ”olympiahenki” päällään ja vei pisteet 4-5. Suomi pelasi toki äärimmäisen heikon pelin, mutta tietenkin käsikirjoitukseen kuului myös Hannu Kapasen viime hetken maalin hylkääminen muka potkaistuna ryssätuomari Viktor Dombrowskin päätöksellä vaikka jostain kyljestä sisään pomppasi. Suomen olympiakisastudiossa tilannetta veivattiinkin myöhemmin Kapasen kanssa moneen kertaan...

Selostajalegenda ’Höyry’ Häyrinen tarjosi jo pronsseja jenkkipojille muka varmana asiana, mutta kun L-Saksa pieksikin heikäläiset 4-1 -numeroin niin vain viides sija oli varmasti USA:n. Vaan miten oli pronssin laita? Keskinäisten ottelujen maaliero (Suomi 9-8, L-Saksa 7-6, USA 6-8) puhui selvää kieltään Suomen eduksi mutta sitten joku, todennäköisesti saksankielinen henkilö, keksi jossain että se onkin maalisuhde kun ratkaisee! Näin järjestys selvisi helposti: 3. L-Saksa (1.17), 4. Suomi (1.13), 5. USA (0.75).

Karsinta: -Japani 11-2

Ottelut: -T-slovakia 1-2, -L-Saksa 5-3, -USA 4-5, -N-liitto 2-7, -Puola 7-1

Koska Innsbruckissa pettymys oli jälleen kerran ollut valtaisa eikä valmentaja Seppo Liitsolakaan pelaajien mieleen, osa maajoukkueen vakiokalustoa kieltäytyi kisoista. Ja kun myös nippu parhaimmistoa oltiin menetetty ammattilaisjäille muodostivat joukkueen ydinrungon lähinnä nuoret porilaispelaajat, joita veteraanikapteeni Lasse Oksanen yritti paimentaa parhaansa mukaan. Lisäjännitettä toi systeemin muuttuminen siten että alkusarjan jälkeen pelattaisiin erillinen ylempi loppusarja neljän parhaan ja alempi loppusarja neljän huonoimman joukkueen kesken joista nyt jopa kaksi tippuisi B-sarjaan: Kanada oli näet tekemässä paluuta taas seuraaviin kisoihin.

Surkimusten, joihin valitettavasti kuului myös Suomi, väliset matsit olivatkin todellisia trilleriotteluita: viime hetkillä menetettiin voitot putoamissarjassa niin L-Saksalle (4-4) kuin Puolallekin (5-5) ja DDR:lle alkusarjassa jopa hävittiin. ”Kyllä ne varmaan vikaan erään ryhdistäytyy” muistan todenneeni 1-2 -tappioasemassa. ”P*skat ne mitään ryhdistäytyy!” ärähti faija näitä jo tarpeeksi (liikaa) nähneenä. Toinen elävä muistikuva on Kari Makkosesta, joka tshekkiottelussa epätoivoissaan leipoi kiekon oman maalin ylänurkkaan komealla rystynostolla!

MM-historian suurin ihme oli kuitenkin tapahtunut jo heti kisojen alkajaisiksi, kun Puola pieksi kotiyleisön hurratessa Suuren ja Mahtavan 6-4 kostoksi edellisvuosien tappioista (0-20, 0-17, 1-15...). Mutta kun L-Saksa sitten viimeisellä kierroksella maalivahdin ulosotolla ja loppuhetkien maalilla voitti kotijoukkueen ja pelasti sarjapaikkansa, oli Suomen todellakin ryhdistäydyttävä toiseen DDR-otteluun - ja niin myös tehtiin lähinnä Tapio Koskisen johdolla suorastaan murskalukemin.

Ruotsikin pelasi vuoristorataa, voitti kertaalleen historiansa heikoimpia kisoja pelaavan N-liiton mutta menetti hopeansa hävitessään USA:lle alkusarjan tappeluottelussa 0-2 ja oli Suomenkin kanssa tiukoilla - sen sijaan T-slovakia oli aivan ylivoimainen ja tulisi myös hallitsemaan parin vuoden ajan Euroopan kenttien valtiaana. Suomi lopulta paras kolmesta 8 pisteen joukkueesta eli viides.

Alkusarja: -USA 3-3, -L-Saksa 5-2, -N-liitto 1-8, -T-slovakia 1-7, -Ruotsi 3-4, -Puola 3-3, -DDR 1-2

Putoamissarja: -L-Saksa 4-4, -Puola 5-5, -DDR 9-3

Liitsola-protestointi johti siihen, että valmentajaksi pestattiin ilmeisesti jonkinlaisena hätäratkaisuna vain näiden kisojen ajaksi Porin Ässien vahva mies Lasse Heikkilä. Ja tähän päättyi myös Suomen etsikkoaika: Kanada tuli takaisin ja vieläpä NHL-legenda Phil Esposito’n kipparoimana. Kovan luokan ammattilaisia joukkue oli muutenkin täynnään - niin kovan etteivät Wilf Paiement, Eric Vail, Carol Vadnais, Phil Russell ja kumppanit ryhtyneet eurooppalaista taitopeliä ihastelemaan vaan antoivat mailan heilua ja keihästää surutta. Jatkuvassa jäähyllä istumisessa oli vain se paha puoli että pisteet lipsahtivat vastustajille, jos kohta onnistuttiin vähän naamojakin runtelemaan.

Loppusarjan koittaessa Ruotsia ja T-slovakiaa oltiinkin saatu peloteltua sen verran että Kanada kykeni suorastaan murskajaisiin (7-0, 8-2!) mutta edes mitalin varmistamiseen olisi vaadittu voitto N-liitosta. Punanuttujen tehokkuus sammutti kuitenkin taas järjenvalon ja mm. törkyotteista hankittujen kymppien myötä Kanadalle yhteensä 32 minuuttia alivoimaa, lopputulos 1-8. ”Euroopan omistaja” Esposito oli jo ehtinyt räyhätä kännipäissään myös Wienin kaduilla ohikulkeville venäläispelaajille: ”Katsokaa! Esposito kypärä päässä! Miltäs näyttää”!? Itävaltalaisyleisö muiden länsimielisten tukemana ei kaikesta huolimatta neukkujen juhlista paljon perustanut, vaan jopa kansallishymninsä oli hukkua valtavan vihellyskonsertin alle. "Onpa tuossa sitten mukava pelata", totesi YLEn ulkopoliittista linjaa uskollisesti toteuttanut Häyrinenkin...

N-liitonkin palaaminen kultakantaan edellytti kuitenkin Ruotsin kaatoa viimeisessä ottelussa, Ruotsin jolla parin hiljaisemman vuoden jälkeen oli taas jalkeilla loistava nuori joukkue ja joka oli piessyt alkusarjassa CCCP:n jopa käsittämättömin lukemin 5-1 - ja niin vain tre kronor Minnesota North Starsin Roland Erikssonin johdolla pelasi itselleen hopeat (ja tshekeille mestaruuden) 3-1 -voitollaan.

Suomen ainoa ”juhlahetki” kisoissa suuria vastaan oli 3. erän voitto N-liitosta 4-3 (koko ottelu 6-11) kun maalille vaihdettu kakkosveskari Aleksandr Sidelnikov ei olisi saanut kiinni rantapalloakaan. Heikommat maat selvitettiin kohtuuhyvin - Romania jopa hassutellen 14-1 - ja etenkin parivaljakko Pertti Koivulahti/Esa Peltonen oli hyvässä pistetahdissa, kunnes joku julmettu saksalainen runttasi Peltosen loppukisojen ajaksi sairastuvalle.

Viimeisessä USA-matsissa Lasse ’Oka’ Oksanen teki maaottelumaalin numero 100 ensimmäisenä suomalaispelaajana ja samalla ME:n pelatuissa MM-peleissä (117). Suomi 5.

Alkusarja: -T-slovakia 3-11, -N-liitto 6-11, -Ruotsi 1-5, -USA 3-2, -Kanada 1-5, -Romania 4-2, -L-Saksa 4-1

Putoamissarja: -Romania 14-1, -L-Saksa 7-2, -USA 2-3

Suomi aloitti ihmeellä Kalevi Nummisen päävalmentajaksi paluun (nyt viideksi vuodeksi) kunniaksi: nousi 1-4 -tappioasemasta 6-4 -voittoon Kanadaa vastaan! Katsoin ottelun kaverilla ja kotiin tullessani faija piruili: ”Hagman jäänyt kiinni dopingista...”! Ei ollut, ja ihmeet senkuin vain tuntuivat jatkuvan: seuraavassa matsissa oli leijonien vuoro johtaa tshekkejä 4-1 -numeroin vielä toisessa erässä, kunnes kotijoukkue ryhtyi Ivan Hlinka’n johdolla kääntämään matsin väkisin odotettuihin lukemiin.

Vielä N-liittoa vastaan jaksettiin rimpuilla kiitettävästi, häviten sekin 1.erän 2-0 -johtoasemasta toki, mutta silti olimme edelleen menossa kohti ylempää loppusarjaa voittamalla ne joukkueet mitkä pitikin. Ruotsi tyrmäsi seuraavalla kierroksella tosin niin pahasti (18-vuotiaan tulevan kaksinkertaisen Stanley Cup -voittajan Reijo ’Reksa’ Ruotsalaisen tekaistessa ainokaisemme) että epäilykset heräsivät - ja sitten hävittiinkin molemmille Saksoille peräkkäin. Häyrinenkin pääsi radiossa vaahtoamaan: ”Psykiatria tämä joukkue todellakin kaipaisi...”! Ja lehdistö lisäsi tapansa mukaan vettä myllyyn: ”On jotenkin ironista että kun Suomi on tällä kaudella johdonmukaisesti keskittynyt pienten ja hankalien maiden voittamiseen, niin niitä vastaan pelataankin sitten kaikkein huonoimmat pelit”(UL).

Näin muuttui loppusarjahaaveilu taisteluksi ”elämästä ja kuolemasta” ja kuten vuoden 1976 MM-kisoissakin, kaiken kompuroinnin päätteeksi Itä-Saksa onnistuttiin sentään ratkaisupelissä murjomaan ongelmitta. Siinä sivussa CSSR ja CCCP kävivät hiuksianostattavat keskinäiset kamppailut mestaruudesta, minkä N-liitto lopulta vei niukinnaukin uuden valmentajan Viktor Tihonovin johdolla.

Kanada (tähtenään tällä kertaa Los Angeles Kingsin Marcel Dionne) keskittyi Suomi-shokista selvittyään pelaamiseen ja jätti Ruotsin MM-mitalitta ensimmäisen kerran sitten vuoden 1968. Suomi seitsemäs.

L-Saksan (tosin syntyjään tshekki) ”Iso-Eerikki”, lähes kaksimetrinen Erich ’Suomentappaja’ Kühnhackl voitti pistepörssin (8+8).

Alkusarja: -Kanada 6-4, -T-slovakia 4-6, -N-liitto 3-6, -Ruotsi 1-6, -DDR 3-4, -L-Saksa 3-5, -USA 3-3

Putoamissarja: -L-Saksa 4-4, -USA 3-4, -DDR 7-2

Sarjasysteemiä oltiin taas uudistettu: nyt pelattiin ensin kahdessa neljän joukkueen lohkossa joista kaksi parasta loppu- ja kaksi huonompaa putoamissarjaan, missä kohdattiin vielä kertaalleen alkulohko-vastustajat ja kahdesti muut joukkueet. Järjestelmä oli susi jo syntyessään eikä kokeilua kestänyt kuin kahdet MM-kisat. Vielä hämmästyttävämpää oli parin uuden mutta nykyään niin itsestäänselvän säännön käyttöönotto vasta näihin kisoihin: 2 minuutin jäähy päättyy vastustajan tehdessä maalin ja alivoimalla pelaavan joukkueen pitkää kiekkoa ei vihelletä.

Jokajouluisesta Izvestija-turnauksesta tutuksi tulleesta Luzhnik-hallista tuli myös N-liiton vaisumpien vuosien jälkeisen MM-ylivoiman aloittanut esinäyttämö: pari vuotta niskan päällä ollut T-slovakiakin sai molemmissa keskinäisissä yhteenotoissa todeta asian käsittämättömin lukemin 1-6 ja 1-11. Suomen lohko jätti etukäteen pieniä mahdollisuuksia, mutta ne karisivat viimeistään jenkkituomarin salliessa Kanadan runnoa kirjaimellisesti silkalla voimalla ja väkivallalla suomalaiset kumoon Ässä-maalivahti Antero Kivelää myöten.

Putoamissarjassa länsisaksalaisten ja puolalaisten ongelmitta hoitelua himmensi jenkkien aiheuttama pahoinpitely 2-6, tosin siinäkin matsissa taisi vähintään puolet joukkueesta olla vielä ”baarikierroksella”. Tuloksena joka tapauksessa jo ihan hyväksi havaittu 5. sija.

Alkulohko: -T-slovakia 0-5, -USA 1-1, -Kanada 4-5

Putoamissarja: -L-Saksa 5-2, -Puola 4-3, -USA 2-6, -L-Saksa 7-3, -Puola 4-2

Miracle On Ice. Lähinnä Minnesotan ja Bostonin yliopistoista koottu Yhdysvaltain kiekkojoukkue kykeni tekemään sen minkä edellinenkin sukupolvi edellisissä kotiolympialaisissa 1960 eli kaatamaan N-liiton (4-3) ja viemään kullat.

Ihmeen varjossa Suomi yritti omia ihmeitään supervireisten Jukka Porvarin ja Mikko Leinosen johdolla, ja johti jokaista kärkimaata (mainittujen lisäksi myös Ruotsia) numeroin 2-1 vielä viimeisessä erässä. Mutta joka ottelussa vastustajamme tietenkin käänsi homman väkisin edukseen, mitä nyt sentään svenssoneita vastaan Leinonen kykeni lopuksi vielä 3-3 -tasoitukseen.

Sikäli ei Suomella jossittelemista neljännessäkään sijassa että jo alkulohkossa oli käynyt aika säkä: ensin shokkitappio Puolalle 4-5, eikä kokovartalokipsi hellittänyt seuraavassakaan pakkopullassa ennen kuin japanilaispelaaja päätti nihkeässä 4-2 -tilanteessa tehdä täysin soolona hienon maalin mutta omiin... Sitten Kanada-voitto yhden kaikkien aikojen omituisimman tilanteen ansiosta: omasta päästä huitaistu purkukiekko liukui hiljakseen kohti kanukkien maalia, pakki ja veskari luulivat kumpikin toisen ottavan, molemmat väistivät sivuun samalla kuin laatta valui kaikessa rauhassa vääjäämättä verkkoon! Lisäksi kuin ihmeen kaupalla nikkarit eivät nyt kyenneetkään lopussa saamaan kiekkoa maaliviivaa edemmäs meikäläisten hirvittävästä paniikista huolimatta. (Tässä kohtaa lienee syytä muistaa se että Kanadalla tulisi olemaan aina vuoteen 1994 asti olympiakisoissa ainakin paperilla melkoinen ö-joukkue matkassa...)

Vielä piti ”sikajengi” Hollannin yllättää Puola niin sillä vasta selvisi Suomen jatkopaikka. Toisaalta, jos USA ei olisi menettänyt sitä ainoaa pistettään kisojen alussa Ruotsille oltaisiin sittenkin saatu pronssia...

Ruotsin maalivahti Per-Erik ’Pelle’ Lindbergh (ks. MM-1979 kuva) siirtyi ammattilaisjäille, voitti Philadelphia Flyersin riveissä ensimmäisenä eurooppalaismaalivahtina Vezina Trophyn 1985 mutta menehtyi saman vuoden syksyllä auto-onnettomuudessa...

Vasta viidenneksi tällä kertaa sijoittuneen T-slovakian eräs suurimmista tähdistä eli Peter Stastny puolestaan loikkasi veljensä Antonin kera pelaamaan Quebec Nordiques -joukkueeseen, vuotta myöhemmin ketjun täydensi nuorin veli Marian...

Kultajoukkueessa taas pelasi puolustajana muuan Ken Morrow, joka solmi vielä samana keväänä sopimuksen dynastiaansa aloittavan NHL:n New York Islandersin kanssa. Kolmen vuoden ja neljän Stanley Cupin jälkeen voitiin hyvällä syyllä puhua miehestä joka tuskin edes tiesi miltä tuntuu hävitä... Sen sijaan myöhemmin mm. Jokereissa SM-liigaa pelannut hyökkääjä Phil Verchota luultavasti tiesi.

Alkulohko: -Puola 4-5, -Japani 6-3, -Kanada 4-3, -N-liitto 2-4, -Hollanti 10-3

Loppusarja: -Ruotsi 3-3, -USA 2-4

Kun alkulohkossa olivat lisäksi N-liitto ja Hollanti, oli kaikille selvää että heti kisat aloittava Kanada-matsi kaiken taas ratkaisee.... Ja nopeasti homma olikin sitten siinä, ottelu oli lisäksi vähemmän tiukka mitä numerot (3-4) vihjaavat sillä suomalaiset saivat tehtyä kosmeettisen kavennuksen vain pari sekuntia ennen loppua.

Putoamissarjassa oli jopa ennätysmäinen pelailun maku kun kaiken jännityksen B-sarjaan tippumisen osalta vei juuri halonhakkuujoukkue Hollanti, jonka katoaminen tämän jälkeen kiekkokartalta ei häirinnyt ketään. Pistepörssinkin voitti näiden havaiji-otteluiden myötä todellinen kiekkohistorian suurnimi: pienikokoinen viiksiniekka Holger Meitinger, L-Saksa.

Ihan oikea pelaajalegenda löytyi sen sijaan jälleen Kanadan miehistöstä eli Montrealin puolijumala Guy Lafleur, tukenaan toinen moninkertainen Stanley Cup -voittaja Larry Robinson mm. Mike Gartner'in sekä Lanny McDonald'in ohella. Hekään eivät kuitenkaan kyenneet auttamaan nikkareita lähellekään mitaleita vaan vain yhteen tasapeliin kuudessa ottelussa kärkikolmikkoa vastaan - mikä aiheutti vaahteranlehtipaidoissa tietenkin taas primitiivireaktioita, joiden suorittajina kunnostautuivat erityisesti herrat nimeltä Mike Foligno ja Barry Long. Viimemainittu saikin pelata loppukisat melkoisessa vihellysmyrskyssä aina kiekkoon koskiessaan...

Ruotsi sen sijaan innostui ottamaan peräti hopeat tuoreiden nuorten maailmanmestariveljestensä Patrik & Peter Sundströmin johdolla ja kotiyleisön riemuksi, vaikka hävisivätkin ylivoimansa tunnossa paistattelevalle N-liitolle toisen pelinsä 1-13...

Jos joku muuten ihmettelee miksei HIFK-ikoni Pertti ’Ruoska’ Lehtonen saanut sittemmin sen isompaa roolia Suomen maajoukkueessa niin hän ei vaan nähnyt näitä kisoja. Suomi 6.

Alkulohko: -Kanada 3-4, -N-liitto 1-7, -Hollanti 12-3

Putoamissarja: -L-Saksa 6-3, -USA 4-6, -Hollanti 4-2, -L-Saksa 4-4, -USA 3-3

Näissä kisoissa palattiin sitten ”kaikki kaikkia vastaan” alkusarjaan minkä päälle loppusarja, sen sijaan mitään erillistä putoamissarjaa ei käyty nyt ollenkaan. Tämä oli viimeistään USA:n tuho niinkuin oli tappionsa Suomelle, tasapelinsä L-Saksan kera ja ennen kaikkea häviönsä tuoreelle A-sarjalaiselle Italialle joka puolestaan innostui myöhemmin napsimaan pisteen jopa Kanadalta.

Suomi selvisi shokeistaan (sekä Kanada- että N-liitto -matseissa ekat erät 0-6) ja peittosi juuri ne maat jotka sen kotiyleisön edessä pitikin, mm. avauskierroksella tshekit yllättäneen (4-2) L-Saksan viimeisiä kisojaan pelaavan konkarin Timo ’Viulunsoittaja’ Nummelinin kahden maalin siivittämänä. Näin jätti päätöskierroksen ottelu Ruotsia vastaan vielä mahdollisuuden loppusarjapaikkaan - Ruotsille tosin riitti tasapelikin, ja harvoin onkin toinen joukkue ollut yhtä kaukana voitosta pistejakoon päättyneessä matsissa kuin mitä Suomi nyt oli. Ei edes ottelussa 2+1-tehot iskenyt nuori supertähti Jari Kurri yksin jaksanut kaikkea tehdä.

Kurrin NHL-seurakaveri Edmonton Oilersissa, kaikkien aikojen paras kiekkoilija ja näidenkin kisojen pistepörssin voittaja Wayne Gretzky (6+8) sen sijaan oli hilaamassa alkukankeuksien jälkeen Kanadaa peräti hopealle, mutta sen esti itäblokin maiden naurettava sopupeliesitys vihoviimeisessä kiikarilukemiin päättyneessä jääsurffailussa. Ruotsilta taas meni pelihalut (ja mitalit) loppusarjan ensimmäisessä matsissa kun heiltä T-slovakiaa vastaan hylättiin viime hetkillä selvä (tasoitus)maali.

Itse seurasin paikan päällä ottelut Suomi-Kanada (2-9) ja Ruotsi-L-Saksa (3-1), joten nyttemmin voi kehaista nähneensä jäällä ilmielävänä mm. Väinön, Bobby Clarke'n, Dale Hawerchuck'in, Mike Gartner'in, Dino Ciccarelli'n ja Iso-Erik Kühnhackl’in! Muista ”tähdistä” mainittakoon Italian joukkueen puolustaja Guido Tenisi, joka oli ollut yksi ”Lämäri”-kulttielokuvan pelaajista (se vuorosanaton tyttöjen mieleen oleva isokokoinen vaaleatukka nimeltään ’Billy Charlesbois’)! Suomi 5.

Vaan mikä aiheuttikaan sen että Gretzky & Kurri nähtiin Helsingissä Stanley Cupin finaaleissa pelaamisen sijaan? No, kuuluisa ”Manchesterin ihme”: Edmonton johti NHL-pleijarisarjan kolmatta ottelua (kokonaistilanne 1-1) kahden erän jälkeen jo 5-0, mutta niin vain Los Angeles Kings nousi käsittämättömästi 5-6 -jatkoaikavoittoon ja vei lopulta koko sarjan! Edes Suomi ei pystyisi kotikisoissaan 2003 aivan yhtä pahaan romahdukseen hyvästä yrityksestä huolimatta...

Alkusarja: -Kanada 2-9, -L-Saksa 4-3, -USA 4-2, -N-liitto 1-8, -T-slovakia 0-3, -Italia 7-3, -Ruotsi 3-3

”Teatterimies” mutta myös jääkiekossa vahvat meriitit omannut Alpo Suhonen tuli Kalevi Nummisen harmaan tasaisen kauden jälkeen leijonalauman luotsiksi, ajanjaksolla jolloin oli jälleen perusteellinen sukupolvenvaihdos edessä. ”Vanha” kaarti (Matti Hagman, Risto Siltanen, Tapio Levo, Arto Javanainen jne) tekikin tuon muutoksen jatkossa helpoksi täydellisellä näiden kisojen läskiksi lyönnillään, kaukalon ulkopuolella eritoten. Paperilla meillä oli kenties kaikkien aikojen paras joukkue matkassa, mutta kun alkupelien lupaavien otteiden jälkeen mentiin L-Saksalle maalilla häviämään ja loppusarjan karatessa jälleen sen siliän tien oli tuo ilmeisesti monille NHL-kokemustakin rutkasti omaaville konkareille liian kova paikka: katosi johtajuus ja sen mukana kaikki, eikä pehmeiden arvojen puolestapuhujan ja valmentajaksi nuoren Suhosen rahkeet riittäneet järjestyksen palauttamiseen.

Ruotsia vastaan ”juoppolaumakin” innostui vielä taistelemaan tasapelin mutta sen jälkeiset tappiot DDR:lle 4-6 ja 2-6(!) syöksivät kaikkien mielet suohon. Tunnelmia heijasteli osuvasti Iltalehden ”Leijonat ja Lampaat” –palsta kommentoiden joka pelaajan suoritusta yhdellä tyhjentävällä sanalla viimeksimainitun ottelun jälkeen: ”Kotiin”... Poislukien ’Rike’ Siltanen joka oli jo kurinpidollisista syistä joukkueesta poistettu (pelinsä olivat tosin muutenkin pelattu Ruotsi-ottelun loukkaantumisen vuoksi) joten hänen kuvansa alla luki: ”Kotona”!

Mutta niin vain ryhdistäydyttiin taas ”kohtalonotteluun” eli toiseen L-Saksa-peliin sen verran että B-sarja vältettiin 4-2 -tuloksella. Viimeisessä matsissa oli varaa vitsailuunkin: Italia oli jo täyttä häkää viemässä pisteitä johtaen 3-4 viimeisellä minuutilla, kun ’Pratu’ Levo huitaisi keskikentältä kiekon kohti Italian pakkia. Tämä ei kuitenkaan jostain syystä saanut jäätä pitkin liukunutta mustaa haltuun vaan päinvastoin ohjasi sen ohi hölmistyneen veskarinsa Jim Corsi’n! Corsi ryhtyi hakkaamaan mailaansa säpäleiksi samalla kun jo vaihtoon menossa ollut Levo kääntyi katsomaan aiheuttamaansa farssia epäuskoinen hymy naamallaan... Vaan miten olisikaan käynyt jos italiaanojen tilalla olisi pelannut juuri edelliskeväänä sattumoisin B-sarjaan uponnut USA...?

Katastrofikisojen yhtenä vähemmän mairittelevana lisäsaldona Suomen 7. sija tiesi sitä, että jäimme historian ainoan kerran seuraavana vuonna pelatun Canada/World Cupin ulkopuolelle. Komeampaa historiaa teki CCCP valtaamalla kokonaisuudessaan kisojen all-starsin: maalissa (jo vuonna 1970 ensimmäisen MM-kultansa napannut) Vladislav Tretjak, puolustajat Vjatseslav Fetisov - Aleksei Kasatonov, hyökkäyksessä uusi ”supertroikka” Vladimir Krutov - Igor Larionov - Sergei Makarov. Tämän ylivoiman toppuuttamiseksi systeemiä oltiinkin muutettu siten että loppusarjaan päässeiltä joukkueilta nollattiin alkusarjassa hankitut pisteet, mutta maailmanmestarijoukkue ei siis vaihtunut vielä - toisaalta järjestelmä olisi voimassa peräti vuoteen 1991...

Alkusarja: -T-slovakia 2-4, -N-liitto 0-3, -L-Saksa 3-4, -Italia 6-2, -Kanada 1-5, -Ruotsi 4-4, -DDR 4-6

Putoamissarja: -DDR 2-6, -L-Saksa 4-2, -Italia 4-4

Yhdeksi turhanaikaiseksi suomalaistrendiksi 1980-luvulla muodostui mahdollisimman vaikea olympiakisojen avausottelu mitä pilipalimaata vastaan milloinkin, vaikka nyt sentään voitettiin tälle tasolle vuosikymmenten jälkeen hidasta paluuta tehnyt Itävalta niukasti - ja seuraavaksi vietiin aina yhtä mukavaa Norjaa jopa vähän jo lupauksiakin herättäen senkin edestä: 16-2.

Alkusarjan kohtalonottelu loppusarjaan pääsyn kannalta oli kuitenkin jo etukäteen tiedetysti Kanada, ja kun sille oikeasti todella heikon esityksen jälkeen hävittiin oli edessä vain kasvojen pesua sijoituspelien muodossa. Mahdollisuus siihen edes vähimmäistavoitteeseen eli viidenteen sijaan näytti myös karkaavan kun USA teki alkulohkon viimeisessä matsissa 38 sekuntia ennen loppusummeria 3-2 -johtomaalin kun tasapeli olisi meikäläisille riittänyt. Aloitus, Suomea siihen asti pystyssä pitänyt Kari Takko veräjän suulta pois, hyökkäykseen ja niin vain edelliskevään MM-kisojenkin suurinpiirtein ainoa valopilkku Anssi Melametsä sivalsi kiekon Marc Behrend’in taakse vain 17 sekuntia jenkkimaalin jälkeen!

Riemu jatkui sijoitusmatsissa L-Saksaa vastaan, jossa taululle iskemämme 4-1 -johto toisessa erässä tuntui jo kovasti vankalta ja turvalliselta... kunnes pistepörssikärkeen (8+6) samalla jyrännyt Iso-Erich Kühnhackl adjutanttinaan Helmut Steiger aloitti tosissaan Suomen murskajaiset: lopputulos 4-7, viimeinen erä 0-5! Suomalaiset itkivät jälkeenpäin miten saksalaisten kirin aloittanut kavennusmaali oli potkaisemalla tehty, mutta en nyt silti ole ihan varma kannattiko tuon takia lopettaa pelaaminen kokonaan...

Suomi siis kuudes muuten(kin) lähes täysin yllätyksettömissä kisoissa. Muuan 19-vuotias Raimo ”Raipe” Helminen aloitti arvokisauransa tämän turnauksen myötä, samalla kun 37-vuotias maalivahtikonkari Jorma Valtonen lopetti.

Alkulohko: -Itävalta 4-3, -Norja 16-2, -Kanada 2-4, T-slovakia 2-7, -USA 3-3

Sijat 5.-6.: -L-Saksa 4-7

Ruotsilla ei mennyt hyvin NHL-tähti Kent Nilssonista huolimatta: edellissyksyn Canada Cup -finalisti - toki muuten aivan eri joukkueella - oli suurissa ongelmissa jo heti avausottelussa L-Saksaa vastaan, hävisi sitten alkusarjan ihmejoukkue USA:lle 3-4 (joka meni ottamaan niukat voitot myös isäntämaa T-slovakiasta ja Kanadasta!) ja sai Suomelta peräti täystyrmäyksen: 5-0!

Nuorennettu leijonalaumamme (20-vuotias Esa Tikkanenkin matkalla suoraan kisoista kohti Edmontonia ja ensimmäistä Stanley Cupiaan) kykeni pieksemään myös jo hälläväli-tunnelmissa pelanneet jenkit peräti 8-3 viimeisen kierroksen matsissa. Loppusarjaan ei siitä huolimatta ollut meikäläisilläkään asiaa, sen ratkaisivat Kanada-tappio ja vielä kerran saksalaiskompleksin esiinmarssi: tasapeliin juuttuminen sekä itää että länttä vastaan. Putoamissarjassa jälkimmäiselle jopa häviämisestä huolimatta leijonajoukkue varmisti pelihalunsa täysin menettäneiden ruotsalaisten kustannuksella (6-1!) kuitenkin viidennen sijan ja Hannu Järvenpään maalipörssin voiton (9+2).

Kaikkien aikojen toinen EM-mitalikin (pronssi) oli jo alkusarjan perusteella taskussa, silti ei valmentaja Suhosen lausunnoista juuri paistanut edes minkäänlainen halu menestyä: ”Molemmat Saksat ovat olleet Suomelle aina pahoja vastustajia. Nyt pystyimme viemään kummaltakin alkusarjassa pisteen. Tyytyväinenhän tässä pitää olla”.

Loppusarjassa tapahtui kummia kun ensin T-slovakia kuin vanhasta muistista jyräsi kotikentällään Punakoneen 2-1 ja heti perään Kanada pisti vielä maalilla paremmaksi nuoren Mario Lemieux’n johdolla - näin N-liitto huomasi pelaavansa enää pronssista USA:ta vastaan viimeisessä ottelussa ja purki turhautumistaan kunnon suurvaltakilpailun hengessä myös joukkotappelun muodossa 10-3 -voiton lomassa.

Välillä öykkärimäisiäkin ”isännän” otteita esittäneet tshekit jättivät sitten kanukit hopealle Jiri Sejba’n hattrickin siivittämänä 5-3 -lukemin, mutta kaikesta huolimatta N-liitto oli tehnyt taas yhden ennätyksen: 6.5.1978 se oli hävinnyt T-slovakialle 4-6 alkusarjassa ja seuraavan kerran samalle joukkueelle näissä kisoissa 29.4.1985. Se merkitsi 47 peräkkäistä MM-ottelua ilman tappiota.

Alkusarja: -T-slovakia 0-5, -N-liitto 1-5, -Ruotsi 5-0, -Kanada 2-5, -DDR 4-4, -L-Saksa 3-3, -USA 8-3

Putoamissarja: -DDR 6-2, -L-Saksa 4-5, -Ruotsi 6-1

Kolmatta kertaa putkeen mentiin peräkkäisinä vuosina Praha-Moskova -akselilla ja vain 1978 oli mestaruus lipsahtanut kotijoukkueen hyppysistä, silloinkin mahdollisimman niukasti - eikä tälläkään kertaa N-liiton kultamitali ollut missään vaiheessa vakavasti uhattuna. Kaikenlaista muuta sen sijaan sattui, vähän liikaakin...

Siihen ja tuohon suuntaan siltoja polttamaan tottunut Suhosen Alpo oli yllättäen melkein kisojen aattona ilmoittanut eroavansa valmentajatehtävistään, ja tilalle kutsuttiin pikakomennuksella ’Tampereen Tarasov’ eli akateemikkovalmentaja Rauno Korpi. Johtuiko sitten tuosta ”vaihtelu virkistää” -tilanteesta mutta Suomi sai kisoissa ennennäkemättömän hengen päälle: alkutahdit löi jo heti ensimmäinen peli jenkkejä vastaan, jossa ensin menetettiin johto mutta noustiin sitten suomalaisittain epätyypillisesti vielä takamatkalta 3. erässä 5-4 -voittoon.

Koko alkusarja olikin tämän jälkeen yhtä riemukulkua (obligatorinen N-liitto-häviö tietenkin poislukien), ja jos tre kronor oli koomaillut edellisissä kisoissa niin nyt oli T-slovakian vuoro: turpiin heti kärkeen sekä Puolalta (1-2) että L-Saksalta (3-4)! Näin Suomella oli mahdollisuus voitolla jopa EM-hopeaan viimeisen kierroksen Ruotsi-matsissa, mutta kuin jotain enteillen svenssonit tasoittivat joka kerta johtomme ja viimeisen kerran aivan pelin loppuvaiheissa. Mikään ei kuitenkaan olisi osannut valmistella siihen mitä tuleman piti...

Loppusarjan avauspelissä Anders ’Masken’ Carlsson nimittäin teki sen mikä pysyy suomalaisten kiekkoihmisten mielissä varmaan niin kauan kuin jääkiekkoa yleensä pelataan, eli kuittasi Suomen kahden maalin johdon sen 42 sekunnin aikana mitä vielä oli loppusummeriin ja erittäin todennäköiseen mitaliin aikaa jäljellä. ”Tämä ottelu voitetaan, tämä ottelu voitetaan” oli jo selostaja Juha Jokinenkin ehtinyt hokemaan, kiitokset toisenlaisesta lopputuloksesta voi kaikkein vahvimmin osoittaa kentällä tasoitusmaalin aikana ties missä seilailleen pakkiparin Arto Ruotanen - Kari Suoraniemi suuntaan... ”Suomen pakit eivät tainneet olla ihan mukana. Olivatkohan jäälläkään?” naureskeli Carlsson jälkeenpäin. ”Olin heittää telkkarin ikkunasta ulos! Ei voi aina käydä näin!” raivosi legenda Veli-Pekka Ketola puolestaan seuraavan päivän lehdessä.

Synkistä tunnelmista huolimatta vielä oli kuitenkin mahdollisuus siihen mitaliin köykäisen Kanadan kustannuksella, tasapelikin riittäisi... Mutta sen ottelun käsikirjoituksen olisi kyennyt kirjoittamaan esikoululainenkin, eikä asiaa auttanut edes venäläistuomarin (Juri Karandin) harjoittama aniharvinainen leijonien suosiminen: Tony Tanti teki 4-3 -voittomaalin noin kaksi ja puoli minuuttia ennen täyttä aikaa. Suomen paras MM-sijoitus sitten vuoden 1975 ei saanut kansaa lähtemään toreille, ei myöskään valmentaja Korven kyyneleet TV-haastattelussa... Ainoa joka huokaisi helpotuksesta oli Alpo Suhonen.

Alkusarja: -USA 5-4, -N-liitto 1-4, -Kanada 3-2, -T-slovakia 1-1, -Puola 4-2, -L-Saksa 10-1, -Ruotsi 4-4

Loppusarja: -Ruotsi 4-4, -N-liitto 0-8, -Kanada 3-4

Kisat joissa Suomi onnistui raivostuttamaan niin saksalaiset kuin ruotsalaisetkin: koko hässäkkä alkoi L-Saksa-ottelusta, jonka Suomi hävisi täysin ansaitusti. Meikäläisillä oli kuitenkin takataskussa valttikortti jolle tuli nyt käyttöä, eli sakemannien riveissä pelasi muuan Miroslav Sikora joka oli juniorina edustanut arvokisoissa Puolaa. Tällainen ”kaksoisedustus” oli IIHF:n sääntöjen mukaan kiellettyä, joten Suomen protestilla haettiin nyt sekä pisteitä että samalla mahdollisuutta loppusarjaan - kaiken keskellä kun oli onnistuttu pieksemään Ruotsikin komeasti tuoreiden nuorten maailmanmestareiden Janne ’Oj-oj-oj’ Ojasen ja Teppo ’Kalevinpoika’ Nummisen johdolla 4-1.

Kanada oli myös kompastunut saksalaisiin joten Suomi sai vahvimman mahdollisen tukijan parin muun maan lisäksi protestilleen. Wienin objektiivisuudestaan kuuluisa oikeuslaitos uhkaili saksmannien painostamana kuitenkin direktoraattia jopa vankeustuomiolla, ja niin tämä sulki vain Sikoran kisoista ja piti tulokset voimassa. Ratkaisut tapahtuivatkin loppujen lopuksi kentällä kun leijonat saivat kanukeilta kuonoon viimeisellä kierroksella niin että soi eivätkä L-Saksankaan rahkeet (=pisteet) lopulta riittäneet välttämään putoamissarjaa. Mitään ”vihaottelua” ei odotuksista huolimatta kyseisen sarjan päätteeksi sitten kuitenkaan nähty vaan pisteet jaettiin hyvässä asevelihengessä, mikä tiesi Suomelle normaalia viidettä sijaa.

Sen sijaan Ruotsi joka pääkäskyttäjä Tommy Sandlinin suulla ehti jo oman loppusarjapaikkansa puolesta kilahtaa uhaten Suomea jopa ”kiekkosuhteiden katkaisulla”, meni ja tasoitti Pietarsaaressa syntyneen ja tulevan kovan NHL-pelurin Tomas Sandströmin toimesta N-liiton 2-1 - johdon toiseksi viimeisellä minuutilla. Maailmanmestaruuden varmistamiseen tarvittiin sen jälkeen ”vain” murskavoitto Kanadasta ja sen ruotsalaiset myös hankkivat (9-0!). Ei se sen kummempaa heille...

Näin Punakone vaikka ei hävinnyt kisoissa otteluakaan jäi hopealle, tosin olivat kyllä loppupeleissä yllättävän suurissa vaikeuksissa ihan joka matsissaan. Ruotsin vaihtoaitiossa nauratti tällä kertaa kakkosvalmentajan ominaisuudessa ainakin allekirjoittanutta edelliskisojen tapaan huvittavan näköinen rillipöllö, joku ”Curt Lindström”...

Alkusarja: -T-slovakia 2-5, -Sveitsi 3-2, -L-Saksa 1-3, -USA 5-2, -N-liitto 0-4, -Ruotsi 4-1, -Kanada 2-7

Putoamissarja: -USA 6-4, Sveitsi 7-4, -L-Saksa 2-2

Ei alkanut uuden päävalmentajan Pentti Matikaisen arvokisatarina ruusuisesti: Sveitsi kyykytti heti alkuunsa 1-2. Mutta kun jatkossa käkikellot kykenivät voittamaan vain lohkon heittopussit Puolan & Ranskan, ja Suomi puolestaan vei kolme pistettä mukanaan loppusarjaan juuri niiltä joukkueilta joilta pitikin (Kanadalta ja Ruotsilta) niin yht’äkkiä jopa mitalimahdollisuudet olivat ilmeiset.

Ja se kaikkien aikojen ensimmäisemme varmistuikin tuotapikaa L-Saksan 8-0 -murskauksella - tosin yhtä ainutta väläystä en onnistunut 25 vuoteen tuosta ”ratkaisevasta” ottelusta jälkeenpäinkään näkemään, ehdin jo epäillä että liekö televisioitukaan...? Sen sijaan Erkki Lehtosen viime hetkien 2-1-voittomaalia N-liitosta on kyllä veivattu TV:ssä sen miljoona kertaa, tulos joka oli mahdollinen vain kullan varmistaneiden venäläisten päätöksestä antaa Suomelle YYA-hengessä hopeamitalit mieluummin kuin ruotsalaisille. ”Nuori ja yli-innokas” tuleva NHL-supertähti Aleksandr Mogilny taisikin saada lähinnä tukkapöllyä Tihonovilta 1-1-maalistaan, toki siihen vaadittiin myös Jukka Tammen uskomatonta imaisua melkein nollakulmasta. Ne Matikaisen ja Tihonovin kaulailut pukusuojassa matsin jälkitunnelmissa olisi nyt ainakin voinut jättää väliin...

Kaiken kaikkiaankin aika kuultanut muistoja melkoisen vahvasti tämän ”mitali-ihmeen” kohdalla, mutta se ensimmäinen toki aina ensimmäinen ja onhan niitä muutkin saaneet ”helpolla” kautta historian. ’Fööni-Pena’ jatkoi joka tapauksessa ’Rane’ Korven aloittamaa ja paria seuraavaakin leijonavalmentajaa koskevaa trendiä että debyyttiturnauksessa mennään aina ”melkein” päätyyn asti...

Alkulohko: -Sveitsi 1-2, -Ranska 10-1, -Kanada 3-1, -Ruotsi 3-3, -Puola 5-1

Loppusarja: -L-Saksa 8-0, -T-slovakia 2-5, -N-liitto 2-1

L-Saksa nipisti pisteen tshekeiltä avauskierroksella mutta siihen jäivät yllätykset koko alkusarjassa. Suomalaisiltakin Calgaryn mitalihuuma karisi nopeasti kun otettiin kaikilta ”suurilta” turpiin hyvässä järjestyksessä heti alkuunsa, myös Ruotsilta ensimmäisen kerran MM- tai olympiakisoissa sitten vuoden 1978! (Tosin joka turnauksessa ei oltu kohdattukaan kaiken maailman lohkosysteemien vuoksi.)

Tre kronorilla olikin kotikisojen kunniaksi kova ryhmä NHL-pelaajineen kasassa, niinpä se ei suostunut alkusarjassa häviämään kuin nuoria tulevia taalajäiden supertähtiä (mm. heti kisojen jälkeen loikannut Aleksandr Mogilny, Sergei Fedorov, Valeri Kamenski...) vilisevälle N-liitolle. Eikä Kanadakaan paljon vertailussa kalvennut (Steve Yzerman, Mark Messier, Kirk Muller, Dale Hawerchuck, pistepörssin voittaja (8+6) Brian Bellows, musta maalivahtilegenda Grant Fuhr...), joten siihen asti kovatasoisimmasta MM-turnauksesta voitiin hyvällä syyllä puhua. Tarttuva kisalaulu ”Nu tar vi dom!” tukehtui kuitenkin kotiyleisön kurkkuun loppusarjassa, kun tiukat väännöt kääntyivätkin nyt kaikki kolmen kruunun tappioksi - sen sijaan pelaajiensa yhä voimakkaammasta kritiikistä (ykkös’kapinallisena’ Igor Larionov) huolimatta Tihonov onnistui johdattamaan joukkonsa takaisin kultakantaan.

Suomellakin oli kesken kaiken paikalle lennähtäneet Jari Kurrinsa ja Esa Tikkasensa sekä huippukuntoinen Kari Jalonen, joten kevyemmät maat laitettin tällä kertaa helposti nippuun ja pakettiin. Sehän tiesi viidettä sijaa.

Alkusarja: -Kanada 4-6, -T-slovakia 1-3, -N-liitto 1-4, -Ruotsi 3-6, -Puola 7-2, -USA 3-3, -L-Saksa 3-1

Putoamissarja: -L-Saksa 3-0, -Puola 4-0, -USA 6-2

Sama Suomen laulu kuin edellisvuonnakin, paitsi että helpolla ei päästy nyt yhtä lukuunottamatta oikein missään ottelussa: jopa Norjalle oltaisiin alkusarjassa hävitty ilman ainoan todellisen pelimiehen Christian Ruutun (Buffalo Sabres) yksilösuorituksia. Vaikuttiko sitten Kanada-ottelun pettymys, eli 4-0 ja 5-3 -johtojen sulaminen tappioksi joukkueen mielialaan koko loppukisojen ajan vai mikä oli...

Eipä muutenkaan jäänyt paljon mummolle kerrottavaa näistä kekkereistä, vaikka vähän ihmetyttikin miten N-liitto oli joukkueen ja koko maan sisäisestä ”liikehdinnästä” sekä runkosarjan pistemenetyksistä (tappio Ruotsille, Kanadan kera tasuri) huolimatta edelleen silkkaa rautaa loppupeleissä. Uudet superlupaukset ’Raketti’ Pavel Bure sekä Kanadan pieni suuri mies Theo Fleury poislukien myös kirkkaimmat tähdet olivat pitkälti samoja kuin vuosi takaperin Globenissa: näistä Steve Yzerman vei nyt pistepörssin voiton (9+10) mm. Andrei Homutovin ja 'Kenta' Nilssonin nenän edestä. Suomi 6.

Alkusarja: -Ruotsi 2-4, -T-slovakia 2-4, -Kanada 5-6, -N-liitto 1-6, -Norja 3-3, -L-Saksa 4-2, -USA 1-2

Putoamissarja: -Norja 8-1, -L-Saksa 1-1, -USA 2-3

Kotiyleisö, koossa epäilemättä siihen asti paras joukkue ja erinomainen henki päällä... Eihän kisat voi näistä lähtökohdista muuta kuin päättyä taas ”kaikkien aikojen” pettymykseen! Homma kuitenkin käynnistyi kuin tanssi T-slovakian kaatuessa helposti 2-0, tosin tshekit osoittautuivat sittemmin muutenkin näiden kisojen luuserijoukkueeksi.

Seuraavaksi Ruotsi. Aikaa jäljellä reilu puoli minuuttia, johto 4-3 ja aloitus keskialueelta - eli ei mitään mahdollisuuksia Moskovan viiden vuoden takaiseen katastrofiin, eihän? Aloituksesta kiekko puolustaja Ville Sirenille, joka päätti sitten kuitenkin kirjoittaa uutta kiekkohistoriaa vetämällä pelivälineen päin lähintä ruotsalaista jonka jaloista se kimmahti siniviivalla kyttäävälle (ja edellisen kavennuksenkin tehneelle) nuorelle superlupaukselle Mats Sundinille joka siitä läpiajoon ja 4-4! TV-ohjaajakin järkyttyi tilanteessa niin että koko tapahtumasarjan yksityiskohdat jääneet hieman hämäriksi...

Mutta vaikka siis taas v*tuttikin aivan rotan lailla, tilannehan oli kokonaisuutena hyvä kun vielä (yhdistyneet) Saksat ja Sveitsit kammettiin miten tahtoi ja loppusarjaan pääsyn esteenä seisoi lopulta enää vain USA. Leikintekoa kotikentällä, olihan meillä mm. legenda ja 6+6 -tehot lopulta iskenyt Jari Kurri, oma superlupauksemme Teemu Selänne, ”luotettavuuden ilmentymä” Teppo Numminen, Christian Ruuttu uransa parhaassa vireessä ja maalilla huippukuntoinen Markus Ketterer! Ja tasapeli riittäisi... Mutta heti pelin alusta joukkueen jännityksen aisti kotisohvalle asti ja vaikkei jenkitkään oikein mitään aikaiseksi saaneet niin toki nyt sentään sen ratkaisumaalin 3. erän loppuhetkillä. Paljon puhuttu Kettererin imaisusta jälkeenpäin, ja olihan se, mutta samalla kyseessä taas maali joka vain odotti tuloaan...

USA siis loppusarjaan muiden porukoiden ”hiekkasäkiksi” (vaikka maalasikin joka ottelussaan neljästi!), kun vielä viimeisenä herjana Ruotsi vei Sundinin johdolla mestaruuden kaataen liitoksissaan natisevan CCCP:n 2-1. Suomi 5.

Jotain hyvääkin sentään suomalaisittain: kaikkien sekoilijaselostajien ”isät” Antero Karapalo ja Juha Jokinen lopettivat TV-katsojien kiusaamisen MM-jääkiekon osalta näihin kisoihin.

Alkusarja: -T-slovakia 2-0, -Ruotsi 4-4, -N-liitto 0-3, -Kanada 3-5, -Saksa 6-0, -Sveitsi 6-1, -USA 1-2

Alempi loppusarja (seuraavien kisojen joukkuelisäyksen takia kukaan ei putoaisi): -Saksa 4-2, -Sveitsi 6-2, -T-slovakia 3-2

Suuri ja Mahtava oli lopullisesti hajonnut ja ”siirtymävaiheessa” maan urheilujoukkueet tunnettiin nimellä Itsenäisten Valtioiden Yhteisö eli IVY - millä nimellä ’tihonovit’ sitten jälleen olympiakullat myös veivät, kaataen finaalissa vielä NHL-sopimusta vailla olleen nuoren supertähden Eric Lindros'in johtaman Kanadan 3-1.

Matkalla loppuotteluun IVY pisti nippuun haukotuttavan helposti ensimmäisellä pudotuspelikierroksella myös Suomen, näissä kisoissa kun oltiin siirrytty MM-kisoissakin yhä jatkuvaan ’kerrasta poikki’ cup-systeemiin loppupelien osalta. Meikäläisten kohtalon sinetöi oikeastaan jo alkulohkon USA-tappio (1-4), sillä vain lohkovoitolla oltaisiin saatu puolivälierään se vaihtoehto joka olisi ollut näissä kisoissa kaadettavissa: isäntämaa Ranska.

Vaan tippuipa Ruotsikin yllättäen tshekeille hetkellisen ”comebackin” tehneestä 40-vuotiaasta legendasta Börje Salmingista huolimatta, ja näin kohdattiin länsinaapuri ottelussa PÄÄSYSTÄ ottelemaan sijoista 5-6... Hohhoijaa. Suomi heräsi pelaamaan vasta kahden pettyneen kiekkomaan rusettiluistelunäytöksen kolmannessa erässä 0-3-tilanteessa mutta eihän se enää mihinkään riittänyt kun yksi maali hylättiin ja toista verkossa käynyttä ei puusilmä ryssätuomari Nikolai Morozov edes havainnut. Näin saatiin kuin saatiinkin viimein tuo toivejoukkue Ranska vastaamme: pelaamaan siis sijoista 7-8...

Eniten taisi jälkeenpäin ärsyttää se miten joku Saksakin sijoittui edellemme vaikka heikäläisiä oltiin sentään viety avausottelussa kuin litran mittaa.

Alkulohko: -Saksa 5-1, -Puola 9-1, -USA 1-4, -Ruotsi 2-2, -Italia 5-3

Puolivälierä: -IVY 1-6

Ottelu pääsystä otteluun sijoista 5-6: -Ruotsi 2-3

Sijat 7-8: -Ranska 4-1

Sarjasysteemiä vaihdettiin MM-kisoissakin ehkä ”lohkoaikakauden” parhaaseen, eli kaksi kuuden joukkueen ryhmää joista neljä parasta pudotuspeleihin, missä taas jatkettiin heti ’kerrasta poikki’ -otteluilla. Olympiakrapula aiheutti osaltaan sen että tavallista suurempi määrä MM-ensikertalaisia lähti kisoihin, eivätkä odotukset olleet menestyksen osalta täten kummoiset - pois jäi myös Jokerien mestaruushumun keskellä suurin tähtemme Teemu Selänne, joka ryhtyi jo valmistautumaan seuraavana syksynä alkavaan NHL-supertähteyteensä...

Mutta niin vain kaikesta huolimatta ensimmäiset maailmanmestaruusmitalit kaulassa takaisin tultiin ja eräs debytanteistamme, ”yhden turnauksen ihme” Jarkko Varvio voitti peräti kisojen pistepörssin (9+1). Alkulohkon viimeisellä kierroksella tilanne oli jopa sellainen että Suomi häviämällä tahallaan Italialle olisi silti voittanut lohkonsa mutta Ruotsi pudonnut loppupelien ulkopuolelle kokonaan! Tuleva maailmanmestarikapteeni Timo ’Putte’ Jutila yrittikin vielä ensimmäisessä erässä pelotella länsinaapureita syöttämällä Italian tasoitusmaalin mikä lopulta kuitenkin hylättiin sekuntia liian myöhään tehtynä summerin jo soitua...

Sikäli outoa tuo Ruotsin kompurointi (Suomen lisäksi tappio Saksalle, Italian kanssa 0-0) että heillä oli myös erinomainen nuori joukkue jalkeilla, uutena tähtenään 1990-luvun paras (oma mielipide) eurooppalaispelaaja Peter ’Foppa’ Forsberg. Ja Sundin tietysti, jonka maaleilla he sitten puolivälierässä laittoivatkin toisen lohkon ylivoimaisen kärkijoukkueen Venäjän hölmistyneenä selälleen jopa helpon näköisesti luvuin 2-0.

Oman lohkonsa puhtaalla pelillä voittaneella Suomella oli paljon enemmän tekemistä veteraanipitoisen Kanadan kaatamisessa ja ilman Timo Peltomaan ”once in the lifetime” -hattutemppua, Markus Kettererin loistopeliä sekä kanukkiveskari Ron Hextall’in lähes historiallista imaisua olisi jäänyt tekemättä. Vielä fantastisempaan suoritukseen kaikkien aikojen paras leijonaveskarimme (oma mielipide) ylsi välierässä isäntäjoukkuetta vastaan, torjuen mm. tshekkien jokaisen yrityksen rankkarikisassa. Toki ei pidä unohtaa laukauksissaan onnistuneita Varviota ja ”spesialisti” Keijo Säilynojaa, saati puolustaja Janne ’Lelu’ Laukkasta jonka tasoitus pelin viime hetkillä teki ylipäätään kaiken taas mahdolliseksi.

Ja näin Suomi ensimmäistä kertaa MM-kisojen loppuotteluun Ruotsia vastaan, jolle Venäjä-urotyö oli suonut palkkioksi välierään toisen kisojen yllätysjoukkueen Sveitsin ja siis itsestäänselvän finaalipaikan. Kaiken hypetyksen jälkeen nuori porukkamme ei sitten saanut oikein missään vaiheessa peliään käyntiin, ja matsi oli valmis jo toisessa erässä 0-4 -tilanteessa - pettymys, ehkä, mutta moni ei muistanut esim. sitä että ilman Kettereriä olisimme hävinneet nyt niukasti voittamamme alkulohkopelinkin Ruotsille kirkkaasti. Lisäksi jo tuosta matsista jäi mieleen eräs ”pahaenteinen” yksityiskohta: Forsberg jyräsi vihellyksen jälkeen Suomen maalille ja työnsi Arto ”Blackout” Ruotasen kumoon kuin pikkutytön. Ruotanen kiukustui ja ryhtyi tönimään puolestaan päätä pidempää ’Foppaa’ pois maalin kulmalta, mutta tämä seisoi vain hievahtamatta paikallaan edes vilkaisematta suomalaista ja virnuillen samalla ikäänkuin viestittäen että ”oottakaas vaan ressukat”. Valitettavasti tuo ennakkovaroitus tuli koskemaan ei vain näitä kisoja vaan myös seuraavaa noin puoltatoista vuosikymmentä...

Yle ei halunnut maksaa lähetysoikeuksista 1992-94 joten näinä vuosina kisat tulivat kaapelikanava PTV:ltä, mikä ei näkynyt läheskään kaikissa talouksissa. Monelta jäi näin ollen toteamatta myös selostajaveteraani Anssi Kukkosen yllättävän erinomainen lajihallinta ja innostuneisuus yksittäisten pelaajien kehumisineen ja haukkumisineen kaikkineen! ”Jepujepujee”...

Ketterer, Jutila ja Varvio kisojen all-starsiin.

Alkulohko: -Saksa 6-3, -Puola 11-2, -USA 6-1, -Ruotsi 3-1, -Italia 6-1

Puolivälierä: -Kanada 4-3

Välierä: -T-slovakia 2-2 (2-0 rl)

Finaali: -Ruotsi 2-5

Alusta loppuun surkeasti sujunut turnaus (8 maalia kuudessa pelissä, vaikka samassa alkulohkossa Norja ja Ranska!) aiheuttivat sen että Matikaisen Pena sai kisojen jälkeen lähtöpassit ja tilalle palkattiin kovasti porua herättäen tuo jo 1980-luvulta naamastaan omaan mieleeni iskostunut rillipöllö ruotsinmaalta, Lindströmin Curre. Tällä täsmähankinnalla Kummolan Kalervo paistatteli valtaistuimellaan vielä 2010-luvullakin...

Pelaajat vapisivat löysät pöksyissä koko loppukisat isäntämaalle ansaitusti hävityn ottelun jälkeen ja infernaalinen tunnelma välittyi myös TV-katsojille harvinaisen hyvin koska pääkamera oli raahattu yleisön sekaan eikä itse pelistä näkynyt välillä mitään! Paljon muuta mainitsemisen arvoista ei turnauksesta Suomen osalta olekaan, paitsi toki sentään uuden superlupauksemme Saku Koivun ensiesiintyminen arvokisoissa. Ei edes seuraavana vuonna New York Rangersin riveissä viidennen Stanley Cup -sormuksensa nappaava Esa Tikkanen saanut puhallettua henkeä porukkaan, mikä tosin ei itseäni yllättänyt yhtään.

Iso-Eerikki Lindros tuli toisen Iso-Eerikin (Kühnhackl) kotimaisemiin, pudotti sekavan jellonalauman puolivälierässä mutta ei kyennyt viemään joukkuettaan finaaliin eikä lopulta edes mitaleille. Boris ”Käppyrä” Mihailovin luotsaama Venäjä Vjatseslav Bykoveineen ja Andrei Homutoveineen katkaisi loppuottelussa kolmen kruunun orastavan dynastian 3-1, mutta tästä alkoikin itänaapurin kiekkoilun laihat vuodet: pelaajia siirtyisi edelleen massoittain NHL:ään eikä edes hyvissä ajoin vapautuneita tähtiä tultaisi saamaan jatkossa helpolla houkuteltua rapakon takaa keväisin kisavahvistuksiksi... Suomi 7.

Alkulohko: -Ranska 2-0, -USA 1-1, -Norja 2-0, -Saksa 1-3, -T-slovakia 1-3

Puolivälierä: -Kanada 1-5

Lindströmin Curren ensimmäinen isompi turnaus eli joulukuinen Izvestija oli sujunut pahaenteisen heikosti, sen sijaan olympiakisoihin leijonat saivat heti ensi hetkistä lähtien sellaisen vireen päälle että oksat pois: voittoja voittojen perään ja kisojen parasta peliä ihan parin vuoden takaisten Prahan MM-kisojen malliin, kun etenkin uusi superketju Ville ”Esanpoika” Peltonen - Saku Koivu - Jere Lehtinen pisti hyrskynmyrskyn.

Hyvin pelasi myös omassa lohkossaan legenda Peter Stastny'n johdolla uusi, Suomellekin tulevina vuosina harmia aiheuttava kiekkovaltio Slovakia. Venäjä oli kuitenkin ”mustalaisille” vielä liian kova vastus puolivälierässä. Meille kävi puolestaan sitten semifinaaleissa Kanadaa vastaan niinkuin oli käynyt MM-finaalissa 1992, USA-ottelussa 1991 jne: kisojen heikoin peli läpikotaisen ja silminnähtävän ”voitonpelon” takia. Ei edes onnekkaasti hankittu 2-0 -johto toisessa erässä vapauttanut pelaajia saati vienyt uskoa kanadalaisilta, vaan nämä latoivat jopa helponnäköisesti seuraavat viisi maalia Jukka Tammen (jolle oli jostain syystä annettu pelivuoro mahtavasti pelanneen Jarmo Myllyksen sijasta) selän taakse. Romahduksen täydellisyyttä kuvaa se että nikkarit saivat kuparisen rikki vasta ajassa 35.59, mistä alkoikin koko Lindströmin ajan hellittämätön Kanada-kammo.

Pronssimitalit eivät sitten enää kiinnostaneet juuri ketään paitsi pelaajia itseään ja Marja-Liisa Kirvesniemeä. Kaiken lisäksi se oli mikäs muu kuin Ruotsi joka finaalissa kansallissankariksi (Mats Sundinin rinnalle) kohonneen ’Foppa’ Forsbergin legendaarisella rankkaritempulla otti historiansa ensimmäisen olympiakullan, maan koko näiden talvikisojen ainoan Suomen jäädessä nollille siinäkin tilastossa. P-kele!

Alkulohko: -Tshekki 3-1, -Venäjä 5-0, -Norja 4-0, -Itävalta 6-2, -Saksa 7-1

Puolivälierä: -USA 6-1

Välierä: -Kanada 3-5

Pronssiottelu: -Venäjä 4-0

Lillehammerissa pronssia, Milanossa hopeaa ja nyt Tukholmassa...? Edellissyksyn NHL-lakko nosti oleellisesti Suomen osakkeita entisestään, sillä liigan myöhäinen alkamisaika piti kaikki ammattilaiset rapakon takana ja Suomellahan oli ollut selvästi kovin eurooppalainen joukkue jo toista kautta. Lisäksi näissä kisoissa ei kohdattaisi Kanadaa... Leijonilla oli varaa jopa ”täytemiehiin” mallia Tero Lehterä, Antti Törmänen, Marko Palo ja ennen kaikkea ongelmakimppu Raimo ”Raato” Summanen jonka edesottamukset SM-liigan finaaleissa jo herättivät pelkoa tulevasta. Peliaika onneksi etenkin loppupeleissä niin vähissä ettei mitään ratkaisevaa mies ehtinyt munaamaan, toki onnistui jäämään mestarijoukkueessakin ihan omille miinusluvuilleen (-5!) tasakentällisin.

Ja vaikka avausottelu lähinnä huippuvahti Roman Turek’in ansiosta tshekeille hävittiinkin niin pelin puolesta ei ollut suurta hätää. Mutta se maalinteko... Sen alkamista saatiin odotella seuraavan Ruotsi-koitoksenkin toiseen erään tilanteen ollessa jo 0-2, kunnes ajassa 35.34 Saku Koivu (kukapa muu) vapautti piinasta: ”No nyt menee, no vihdoinkin menee!” huusi uusi ”sinivalkoinen ääni” Antero Mertarantakin. Varsinaisena koko kisojen käännekohtana voidaan pitää Mika Niemisen alivoimalla karkaamista ja 2-2 –tasoitusta, minkä jälkeen ei Ruotsilla ollutkaan mitään jakoa vaan lopulta 6-3 -lukemin isäntämaa ketoon.

Itse en sentään aivan Globeniin asti eksynyt näitä riemunhetkiä seuraamaan, mutta laivalla ja Tukholmassa kuitenkin käytiin tunnelmista nauttimassa. Botski olikin yhtä siniristilippumerta fanilaumoineen ja kannustuslauluineen, ja suunnilleen joka toisena biisinä soi tietenkin suomalaisten kisateemakseen omima Tom Jones’in ”If I Only Knew”. (Ruotsalaisklassikko ”Den Glider In” pöllittiin härmäläisten kansallisomaisuudeksi vasta finaalin jälkeen...) Meren aalloilla tuli myös seurattua Itävalta-pahoinpitely sekä USA-pelin nousu 1-4:stä tasapeliin.

Puolivälierään saatiin sitten edellisvuoden tapaan ”kinkku”vastus eli Juhani ”Aurinkokuningas” Tammisen luotsaama Ranska, ja yhtäläisen tutusti piti ’Jamo’ Myllys nollat kuten myöhemmin välierässäkin. Tami valitti liian kireästä aikataulusta ja siitä sekä tuosta tapansa mukaan mutta kehuskelu ”edelliskisojen maailmanmestarin” eli Kanadan kaadosta alkulohkossa meni jo naurettavuuden puolelle: kanukeilla kun ei ollut tietenkään yhtä ainutta samaa tai ketään muutakaan NHL-miestä joukkueessaan vaan porukka oli kasattu lähinnä Euroopassa pelaavista ”siirtotyöläisistä” - kapteeninaankin aiemmin Ilveksestä(!) potkut saanut Brian Tutt... Suorastaan ihmeenä voi pitää että joukkue kykeni kuitenkin laittamaan Ruotsin välierässä niinkin ahtaalle kuin laittoivat (vasta jatkoajalla tuleva Ottawa Senators -tähti Daniel Alfredsson vapautti kotijoukkueen piinasta) ja viemään lopulta pronssimitalit tshekkien kustannuksella, jotka olivat siis hävinneet välierän Suomelle samoin numeroin kuin alkulohkossa voittaneet muutenkin lähes täyskäänteisessä ottelussa.

”Drömfinal” näin ollen toteutui, jossa Ruotsi pelasi kisojen parhaan pelinsä ja Suomi hyvinkin keskinkertaisesti. Nyt oli vaan kerrankin kaikki taivaankappaleetkin puolellamme ja suunnilleen joka paikastamme syntyi maali. Tekijöinä 3 x Ville Peltonen ja kerran ’Juti’ Jutila kapteenin oikeudella. Näin kahden Curren (tre kronorilla myöhempi Jokeri-valmentaja Lundmark) ottelu päättyi suomalaisjuhliin ja kansa sekosi. ”Se on siinä! Se on siinä!” päästeli Mertarantakin koko kisojen motoksi tullutta hokemaa ja joukkueenjohtaja ’Hexi’ Riihiranta itki valtoimenaan vaihtoaitiossa.

'Jamo' Myllys joka siis kaksien perättäisten kisojen kuudessa pudotuspelissä päästi varsinaisella peliajalla yhteensä kaksi maalia valittiin kisojen parhaaksi vahdiksi ja Koivu itseoikeutetusti parhaaksi hyökkääjäksi. All-starsiin puolestaan Jutila ja koko ”Ankkalinnan” ketju Peltonen, Koivu sekä Jere Lehtinen, joka tulisi esiintymään leijonapaidassa MM-kisoissa seuraavan kerran 12 vuoden kuluttua...

Katkerat håmåpetterit edes jotain kiusaa tehdäkseen soittivat loppujuhlallisuuksissa meikäläisille Viron kansallislaulun, ja sama herja on toistunut myöhemminkin länsinaapurin järjestämissä urheilutapahtumissa.

Alkulohko: -Tshekki 0-3, -Ruotsi 6-3, -Norja 5-2, -Itävalta 7-2, -USA 4-4

Puolivälierä: -Ranska 5-0

Välierä: -Tshekki 3-0

Finaali: -Ruotsi 4-1

Jo alkulohkopelit antoivat selkeää osviittaa siitä ettei ollut Suomesta mestaruuden uusijaksi, vihdoin leijonapaitaan MM-kisoihinkin saadusta Teemu Selänteestä huolimatta: pelaaminen oli hengetöntä ja epäammattimaista, esim. Norja-tasurin lisäksi Ranska- & Italia -matsit lyötiin aivan pelleilyksi viimeisissä erissä kun voitto oli jo taskussa.

Ruotsia vastaan ei toiminut taktinenkaan ajattelu: havaiji-peli (5-5) häviämällä oltaisiin saatu puolivälierävastustajaksi USA Curren kaudella ”mahdottoman” Kanadan sijaan - tosin eipä pärjännyt tre kronor jenkeillekään jotka jatkoivat NHL-veteraani Kevin Stevens’in johdolla ottamaan ensimmäiset mitalinsa 34 vuoteen nousemalla Venäjää vastaan pronssiottelussa 0-3 -tappioasemasta jatkoaikavoittoon.

Kaikesta huolimatta puolivälieräpeli oli yksi Suomen MM-historian turhauttavimmista, jossa mahdollisuutemme esim. Milanon joukkuetta paljon heikompaa Kanadaa vastaan menivät lopullisesti mm. Janne Niinimaan ja Mika Strömbergin karmeiden puolustuspään sähläysten myötä eikä Curre Lindströmin pelinjohtaminenkaan kerännyt kehuja jälkeenpäin (Selännettä ei käytetty kahden miehen ylivoimassa jne). Ei auttanut suomipoikaa Euroopan sen hetken parhaan pelaajan Mika Niemisenkään yksilösuoritukset, ei myöskään pikahälytyksellä vasta pudotuspeli-vaiheessa paikalle ehtineet NHL-”avut” Jyrki Lumme, Teppo Numminen ja Esa Tikkanen.

Finaalissa sitten Tshekki voittikin ansaitusti Kanadan 4-2 ja vei mestaruuden monen monituisen heikomman vuoden jälkeen - lähitulevaisuudessahan heillä ei tulisi olemaan heikoista vuosista tietoakaan... Suomi 5.

Alkulohko: -Norja 1-1, -Tshekki 2-4, -Ranska 6-3, -Italia 9-2, -Ruotsi 5-5

Puolivälierä: -Kanada 1-3

Hjallis Harkimo rakennutti Ilmalaan komean Hartwall-areenan Jokereiden kotikentäksi ja MM-kisojen näyttämöksi. Siinä sivussa vaihtui taas pelisysteemi, huonompaan omasta ja monen muunkin mielestä etenkin moniosaisten loppuottelujensa puolesta - muuten käytettiin samaa järjestelmää kuin mikä oli ollut aikanaan Calgaryn olympiakisoissa 1988: alkulohkojen kolme parasta joukkuetta loppusarjaan ja näiden kesken kerätyt pisteet jäivät voimaan.

Suomen lohkosta ne muut joukkueet olisivat lisäksemme mitä ilmeisimmin Tshekki ja Venäjä, joten nämä matsit tietysti ensisijaisen tärkeitä. Legenda Ivan Hlinka’n valmentamalta ensinmainitulta ei kuitenkaan pisteitä herunut, kun ”kenttämestarin erikoinen” pompsautti kiekon 3. erässä päädystä sitä hakemaan menneen Jarmo Myllyksen ohi maalin eteen josta tshekkipelaaja sai pistää laatan ilmaiseksi verkkoon, 1-2 - toisaalta Suomi oli ollut koko ajan muutenkin huonompi. Myös Venäjää vastaan sählättiin urakalla (Marko ”Liuhuletti” Kiprusoffin puolustuspäässä erityisesti kunnostautuessa) kaksi erää, mutta pelastuksemme tuli vastustajan pakkien loukkaantumissuman muodossa ja viimeisen erän Suomi ilotulitti 4-0 itänaapurin nitkahtaessa väsymyksestä jään pintaan.

Loppusarja menikin sitten miten meni: ensin tuttu peikko Kanada ratkaisi muutama minuutti ennen loppua läpiajosta ympäripyöreän ottelun 0-1 -voitokseen, ja jälleen hyviä kisoja pelannut Myllys loukkaantui samassa rytäkässä. Seuraavaksi Ruotsi käytti kylmän viileästi hyväkseen Suomen yli-innokkaat ryntäilyt ja hötkyilyt sekä Jyrki Lumpeen ”kardinaalimokan”, eikä kakkosveskari Ari Sulanderkaan ollut parhaimmillaan... Itsekin olin katsomossa todistamassa tuota 2-5 -päättynyttä surkeutta.

Samoin näin paikan päällä Kanadan ja Tshekin joukko”tappelun” jolle kuvaavampi otsikko olisi pikemminkin ”Takatukkien pahoinpitely Owen Nolan’in johtaman jätkäsakin toimesta”: mm. turnauksen yksi suurimmista tähdistä Vladimir Vujtek mukiloitiin tajuttomaksi. Kisojen direktoraatti osoitti kuitenkin taas munattomuutensa vaahteralehden edessä ja tuomitsi molemmista joukkueista tasan yhtä monta (3) miestä pelikieltoihin!

Sikailut ja 3-5 -tappio eivät estäneet kanukkien marssia ’paras kolmesta’ -finaaleihin Ruotsia vastaan ja maailmanmestaruuteen tuloksilla 2-3, 3-1, 2-1 - juurikin (Irlannin Belfastissa syntyneen!) ”paha poika” Nolanin johdolla. Suomi vei viimeisessä lohtupelissä pisteet USA:lta ja viidennen sijan, Currelle huudettiin lohdulliset jäähyväiset ja Teppo ”Winnipeg” Numminen valittiin lohduttavasti kisojen all-starsiin.

Alkulohko: -Ranska 6-1, -Tshekki 1-2, -Saksa 6-0, -Slovakia 5-2, -Venäjä 7-4

Loppusarja: -Kanada 0-1, -Ruotsi 2-5, -USA 2-0

Kakkosvalmentaja Hannu Aravirta nousi ykköseksi ja joutui heti ensi turnauksessaan kovimpaan mahdolliseen testiin: NHL oli nimittäin suostunut pitämään talviolympialaisten aikana taukoa ja näin kaikki kovimmat tähdet pääsivät edustamaan omia joukkueitaan. Vaikkei Suomelta suuria odotettukaan varsinkaan heikosti menneen World Cupin 1996 jälkeen niin olihan meilläkin tarjota Teemu Selännettä ja Saku Koivua elämänsä kunnossa - ja joka tapauksessa oli tiedossa varma paikka puolivälierään, koska alkulohkosta sinne pääsisivät kaikki.

Tshekki- ja Venäjä-tappioiden sekä Kazakstan-voiton jälkeen vastustajaksemme osui sitten vanha rakas verivihollinen tre kronor pelättyine Forsbergineen ja Sundineineen... Mutta kun ’Foppa’ sai rikottua Ruotsin kuparisen vasta 12 sekuntia ennen peliajan päättymistä ja ’Finnish Flash’ Selänne oli puolestaan maalannut 3. erässä jo kahdesti niin hyvältä näytti. Tosin homma piti taas laittaa turhan jännäksi käyttämällä jostain ihmeellisestä syystä viimeisessä oman pään aloituksessa maajoukkueuransa jäähyväisiä viettävää laiturilegendaa (ei siis sentteri) Jari Kurria, joka hävisi tuon tietenkin sata-nolla ja niin tuli vielä yksi ruotsalaislaukaus joka olisi voinut mennä yhtä hyvin maaliinkin. Tämä ikiaikainen omasta nenästä verenkaivuu aina yhtä raivostuttavaa, mutta nyt siis ohi onneksi viuhahti ja Suomi välierissä.

Edes sinne asti ei sen sijaan selvinnyt hallitseva World Cup -mestari Yhdysvallat, vaan heidän kaamea hyökkäyskalustonsa (Brett Hull, Jeremy Roenick, Mike Modano, Pat LaFontaine, Tony Amonte, Keith Tkatchuk, John LeClair, Doug Weight...) pysähtyi muuriin nimeltä Dominik Hasek, maalivahti, Tshekin tasavalta. Pää ei jenkkipojalla tappiota kestänyt ja ennen kotiinlähtöä kisakylä-huoneistot remonttiin... 50-prosenttisesti eurooppalaisvoimin pelannut Tshekki pudotti sitten rankkareilla myös Kanadan ja koska takatukilla oli sellainen hieno perinne ettei loppuottelussa jos sinne asti päästään pää petä niin olympiakultaahan se tiesi: Hasekin ansiosta Venäjän upottamiseen ei tarvittu muuta kuin yksi Petr Svoboda’n riittävän tarkka 3. erän siniviivaveto.

Eikä riehunut Pavel Bure’kaan enää siis finaalissa samaan malliin kuin Suomea vastaan (5 maalia!) välierässä, tosin leijonapuolustuksen suosiollisella avustuksella... Vielä ajassa 45.15 oli se peli saatu Selänne-Koivu -tutkaparin ansiosta hetkeksi tasoihin 4-4, mutta minkäs teet kun kentällä sähläreitä mallia Janne Niinimaa eikä valitettavasti yleensä niin luotettavalla Nummisen Tepollakaan ollut paras päivänsä. Myöskään ’Jamo’ Myllyksen, niin hyvä veskari kuin muuten olikin, bravuureihin ei kuulunut läpiajojen torjuminen.

Niinpä pronssipeliin asteli maalin suulle Ari Sulander, jonka maaginen suoritus (Kanadakin pelasi kerrankin pronssimatsin ainakin puolitosissaan) ja toisessa päässä legenda Patrick Roy’n kohtalokas lipsahdus Peltosen Villen löysän rannarin upotessa toivat historian siihen asti arvokkaimman mitalin leijonahyllyyn. Melkein kävi kuitenkin sääliksi kaikkien aikojen ykköskiekkoilijan Wayne Gretzky’n puolesta ettei hänelle jos kenelle kuuluvaa olympiakultaa koskaan suotu - Kurrin ja hyvän ystävänsä Väinön kohtaamisessa lopun kättelyseremoniassa olikin legendaarista koskettavuutta riittämiin...

Alkulohko: -Tshekki 0-3, -Venäjä 3-4, -Kazakstan 8-2

Puolivälierä: -Ruotsi 2-1

Välierä: -Venäjä 4-7

Pronssiottelu: -Kanada 3-2

MM-kisojen pelisysteemi vaihtui siten, että nyt peräti 16 maata pelasi neljässä alkulohkossa pääsystä kahteen neljän (v.2000 lähtien kuuden) joukkueen jatkolohkoon ja sitä kautta pudotuspeleihin. Hommaa pilasi vielä näissä ja seuraavissa kisoissa kuitenkin se ”neronleimaus” että puolivälieriä ei pelattu ollenkaan, sen sijaan sekä välierät että finaalit ratkeaisivat vasta kahden ottelun yhteispisteiden perusteella - ei siis ristiin pelatessa maalieron mikä olisi ollut jo huomattavasti mielenkiintoisempaa. Nyt oli mahdollista syntyä esim. sellaisia älyvapaita tilanteita että joukkue joka oli voittanut 1. ottelun olisi selkeästi häviämässä toista ja saisi loppuhetkillä jäähyn. Tämän joukkueen kannattaisi siis tässä tilanteessa tehdä oma maali ettei tuo jäähy jatkuisi joka tapauksessa edessä olevalle jatkoajalle...

Lisäksi tästä eteenpäin tulisi erityisesti olympiavuoden MM-kisoilla olemaan entistäkin väljähtäneempi maku kun helmikuun päätapahtumasta oltiin aikaansaatu todellinen parhaiden ammattilaisten keskinäinen otatus - niinpä Suomenkin joukkueen runko koostui lähinnä kevään liigamestarin HIFK:n pelaajista. Ruotsalaiset sen sijaan olivat niin harmissaan Naganon katastrofistaan että äärimmäisen huonon urheiluhengen (heh) osoituksena raapivat lähes Dream Teaminsa kasaan MM-kisoihinkin.

Suomen kohtalonpeliksi muodostui jatkolohkon Kanada-matsi, jossa olimme vielä ajassa 58.30 tappiolla 1-3: sekuntia myöhemmin syntyi Kimmo Timosen kavennus ja 11 sekuntia ennen loppua Ville Peltosen (kenenkäs muun?) kuuluisa ”Ihanaa Leijonat Ihanaa!” -tasoitus. (Selostajaässä Antero Mertarannan tästä ja muista spontaaneista huudahduksista nimittäin sämplättiin seuraavan vuoden MM-kisoihin yllättävän iskevä ja tarttuva kannatusjytke...)

Tasapeli tiesi samantien sitä, että ylivoimaisen Ruotsin avustuksella sijoituimme lohkossa toiseksi ja pääsimme välieriin Tshekkiä vastaan, jossa ’Hämmentäjä’ Jarkko Ruutu jatkoi jo liigasta tuttuja törkyilyjään ajellen kaikkea liikkuvaa ja polvitaklasi mm. tshekkien tärkeimmän pelaajan ja kapteenin Robert Reichel’in sairaalaan. Hullu-Jarkon selvitessä kyseenalaisista touhuistaan vain pikkujäähyin, takatukkien krooninen tehottomuus ja tietenkin ’Sulo’ Sulanderin olympialaisten pronssimatsista jatkunut loistovire takasivat tällä kertaa todella yllätyksellisen finaalipaikan.

Se ettei Suomi saanut kolmessa ottelussa (mukana yksi jatkolohkopeli) maaliakaan Tommy Salon selän taakse kertonee kaiken oleellisen, mutta mitä olisikaan tapahtunut ellei puusilmä jenkkituomari Alex Dell olisi hätäisine vihellyksineen hylännyt Peltosen tasoitusmaalia 1. finaalin 3. erässä? Eipä Ruotsikaan tehnyt kuin yhteensä kaksi maalia Suomen verkkoon mutta se siis riitti. Lehdistä sai lukea miten kansa oli taas suutuksissaan paiskonut telkkareitaan pientareelle, mikä tässä tapauksessa oli melkoisen kohtuutonta ja suhteellisuudentajutonta toimintaa. Paljon pahempaakin oli sitäpaitsi tulossa...

Edellistalven nuorten maailmanmestarijoukkueen tärkein lenkki ja keväällä Suomen mestaruuden HIFK:lle kolmannen finaalin jatkoajalla ratkaissut todellinen superlupaus Olli Jokinen ei täyttänyt odotuksia kuten hyvin harvoin myöhemminkään arvokisoissa. Sen sijaan varsinaisen läpimurron puolustajan tontillaan tehnyt ”ongelmalapsi” (yksityiselämänsä puolesta) Jere Karalahti ja tietysti Peltonen kisojen all-starsiin. Sulander valittiin parhaaksi maalivahdiksi.

Alkulohko: -Latvia 6-0, -Kazakstan 4-0, -Venäjä 2-4

Puolivälierälohko: -Ruotsi 0-1, -Kanada 3-3, -Valko-Venäjä 5-2

Välierät: -Tshekki 4-1, 2-2

Finaalit: -Ruotsi 0-1, 0-0

Kun Suomi ja Ruotsi valmistautuivat vuosituhannen viimeisten MM-kisojen välieräänsä olivat osat edellisvuodesta vaihtuneet, eli nyt oli leijonilla lähestulkoon Dream Teaminsa kasassa Teemu Selänteineen ja Saku Koivuineen kun muilla normaalit ”sekajoukkueet”. Sen mukaisia olivat meikäläisten otteet jo siihen mennessä olleetkin: Venäjää vastaan noustiin alkulohkon ”finaalipelissä” viimeisen kymmenen minuutin aikana kolmen maalin takaa tasoihin Jere Karalahden iskiessä ratkaisevan niitin kaksi sekuntia ennen täyttä aikaa. Ja Curre Lindströmin aikainen Kanada-kammo oli jatkolohkossa enää vain historiaa, kun mm. samainen Karalahti tykitti siniviivalta kaksi sen luokan kutia että NHL-vahti Rick Tabaracci’n reaktiot alkoivat vasta kun kiekko tuli jo verkosta takaisinpäin...

Hurmos jatkui tästä myös ensimmäiseen Ruotsi-välierään jonka 3-1 -lukemat lähinnä mairittelevat sinikeltaisia: siksipä Ari Sulanderin Paha Moka nro 1 eli kiekon menetys oman maalin takana ja siitä seurannut tre kronorin tulevan ennätysmaaottelijan (273) Jörgen Jönssonin tekaisema johto-osuma toisen välierän loppuvaiheissa tuntui täydeltä oikeusmurhalta - niin ”tuhlaajapoikia” kuin olimme koko matsin taas olleetkin. Jatkoajalle siis "nöyrryttiin", jossa sentään yhtämittaisen hallinnan päätteeksi uusi ratkaisija (Ville Peltosen tällä kertaa loukkaantumisten jäljiltä jarrutellessa) Marko Tuomainen iski Suomen finaaliin ajassa 66.25.

Vastaan luisteli Tshekki, joka äkkiä kovin epävarmalta vaikuttaneen Sulanderin avustuksella pääsi turhan helposti kymmenen minuutin pelin jälkeen johtoon - ja samoin tein myös 1. loppuottelun voittajaksi meikäläisten pelatessa valitettavan ”totutusti” tapahtuman merkityksen jäykistämin, tehottomin ottein. Juha Lind onnistui sentään tekemään kavennuksen 3. erän lopulla ja samalla leijonien ensimmäisen MM-finaalimaalin 191 minuuttiin 50 sekuntiin!

Pahempi juttu oli että Koivu loukkaantui eikä pelaisi toista loppuottelua, pois jäi myös Sulander ja tilalleen tuli uusi huippulupaus ”Urpo Ylösen tallista” Miikka ”Markon pikkuveli” Kiprusoff. Tämä ei kuitenkaan estänyt kakkosfinaalin kääntymistä suomalaisten varsinaiseksi riemumarssiksi alusta lähtien, ja Peltosenkin 3. erässä tykittämä 4-1 nosti fiiliksiä entisestään lähes kuin kopiona neljän vuoden takaisesta ”juomapullo”-maalistaan.

Mutta seurannut jatkoaika oli näköjään taas ihan oma erillinen ”ottelunsa”, jossa ainoastaan Kiprusoff piti meitä pystyssä niin kauan kuin jaksoi: tarkalleen aikaan 76.32. Aravirta sai jälkikäteen selitellä idioottimaista taktiikkaansa peluuttaa koko loppupelin ajan joka vaihdossa kahta sentteriä ”ettei vaan hävittäisi aloituksia” ja ’Raipe’ Helminen kyynelsilmin ihmetteli TV-haastattelussa jatkoaikapelin yleistä munattomuutta. Täten siis Suomelle historiamme neljästä ”ei kiinnosta ketään” -mitaleista toiset.

Kisojen parhaaksi hyökkääjäksi valittiin ’Leuka’ Monosen Prahassa 1972 tekemän piste-ennätyksen rikkonut Koivu (4+12) ja all-starsiin Koivun lisäksi Karalahti (5+3) ja Selänne.

Alkulohko: -Ukraina 3-1, -Valko-Venäjä 4-1, -Venäjä 3-3

Puolivälierälohko: -USA 4-3, -Sveitsi 5-1, -Kanada 4-2

Välierät: -Ruotsi 3-1, 1-2 (1-0 ja)

Finaalit: -Tshekki 1-3, 4-1 (0-1 ja)

Vuoristoratakisat veteraani Esa Tikkasen ”isällisestä ohjauksesta” huolimatta tai ehkä juuri siksi... Syyt olivat tietojen mukaan pitkälti samat kuin surullisissa Saksan kisoissa 1983, mutta nyt suosiollinen sarjasysteemi ja kaikinpuolinen huomattava ammattimaistuminen esti vajoamasta sentään mihinkään pohjamutiin. Ja ennen muuta se että Venäjä ja Ruotsi elivät kiekkohistoriansa syvintä lamakautta...

Reiluna urheilumiehenä valmentaja Aravirta päätti ihan henkilökohtaisestikin antaa muille maille kuitenkin tasoitusta jättämällä joukkueesta rannalle SM-liigan pistepörssiä ylivoimaisesti dominoineen Kai Nurmisen joka omasi ennen kaikkea sitä suomalaisille niin harvinaista laukaisutaitoa. Selitys: ”Kävin läpi Nurmisen pisteet ja huomasin että suurin osa niistä oli syntynyt liian tutuissa oloissa Turku-hallissa”!

Vaikeaa oli alusta lähtien: Slovakian viime hetken tasoitus alkulohkon päätöspelissä tarpeeksi paha juttu, mutta että joku Itävaltakin oli pystynyt samaan edellisessä matsissa jo tietysti täysin anteeksiantamatonta. ’Sulo’ Sulanderin imaisut mm. puolestakentästä jatkolohkon alkajaisiksi Kanada-ottelussa (1-5) aiheuttivat puolestaan hämmentävän maalivahtiruletin, ensivaiheessa korvaajaksi nousi nuori lupaus Vesa Toskala. Runsasmaalisissa mutta kurittomissa Tshekki- ja Norja-peleissä kadonneen tehon hetkellinen löytyminen toi puolivälierään vastaan aina yhtä sytyttävän Ruotsin.

Kurittomuudesta puheen ollen, juuri Ruotsi oli Ranskan lisäksi ainoa joukkue minkä isäntämaa Venäjä pystyi alku- ja jatkolohkossaan kukistamaan (tappiot siinä välissä Sveitsille, USA:lle, Latvialle ja Valko-Venäjälle!) - näin kiekkolegenda Aleksandr Jakushevin luotsaaman ja mm. Pavel Buren, Aleksei Jashinin, Maksim Afinogenovin ja Aleksei Zhamnovin tähdittämä ”punakone” päätyi lopulta sijalle 11... MM-historian yllättävin romahdus oli tosiasia.

Pari vuotta yhtenä pirteimmistä hyökkääjistämme maajoukkueessa kunnostautuva Juha ”Arvinpoika” Lind sitten upotti ruotsalaiset kahdeksan ja puoli minuuttia ennen loppua tekemällään voittomaalilla, ja heikäläisten surkeutta kuvaa hyvin se ettei tuokaan aika nyt riittänyt tasoitukseen edes Suomea vastaan! Kaikki mahdollisuudet siihen toki annettiin vihoviimeiselle sekunnille asti...

Huonoin matsimme osui sitten tällä kertaa Slovakia-välierään jossa Toskalakin intoutui jakamaan namusyöttöjä Miroslav Sataneille ja kumppaneille niinkuin nämä niitä olisivat edes tarvinneet. Näin vasta muutaman A-sarjavuoden jälkeen slovakit pääsivät aistimaan finaalitunnelmia jossa totesivat isoveli Tshekin 3-5 -lukemin vielä liian kovaksi palaksi.

Suomi sai sentään otollisimman vastustajan pronssipeliinsä eli ”evvk”-Kanadan, ja kun Jose Theodore toteutti sen ”pakollisen kanukkivahdin hörppäyksen” Marko Tuomaisen laukoessa laidan vierestä 3. erän puolivälin paikkeilla ja arvokisadebyyttinsä tehneen Pasi 'Katupoika' Nurmisen vastapäässä puolestaan onnistuessa torjunnoissaan oli mitali jälleen tosiasia. Mutta kuten ’Tami’ Tamminen lehdessä totesi: ”Jos vertaa meidän aikaisia kisoja nykyisiin niin se on mahdoton yhtälö. Silloin pelattiin 10 kovaa peliä, nyt 1-2 kohtalaista ja tullaan mitalit kaulassa kotiin”...

Petteri ”Timonpoika” Nummelin valittiin sekä parhaaksi puolustajaksi että all-starsiin.

Alkulohko: -Italia 6-0, -Itävalta 3-3, -Slovakia 2-2

Jatkolohko: -Kanada 1-5, -Tshekki 6-4, -Norja 7-4

Puolivälierä: -Ruotsi 2-1

Välierä: -Slovakia 1-3

Pronssiottelu: -Kanada 2-1

Sekavien Venäjän kisojen jälkeen palattiin Saksassa ”kuriin ja järjestykseen” eikä joukkueemme kompastunut matkallaan kohti pudotuspelejä kuin kerran, mutta eräällä tavalla kohtalokkaasti: jatkolohkon USA-ottelussa koko kenttämiehistö nukkui aloituskiekosta lähtien ruususen unta ja peli oli minuutissa 0-1, viidessä 0-2 ja ensi erän jälkeen 0-3. Ykkösveskari Miikka Kiprusoffilla oli mahdoton tehtävä, mutta niin vain tämä vaihdettiin loppukisojen ajaksi Pasi Nurmiseen. Tästä suivaantuneena ja vaikka valmentajakin vaihtuisi vielä moneen kertaan tuleva ”NHL:n ykkösvahti” ei olisi enää jatkossa maajoukkueen käytettävissä kuin aivan satunnaisesti...

Kaikesta huolimatta kun Ruotsi saatiin nurin 5-4 niin puolivälierävastus tulisi vaihteeksi olemaan hieman helpommasta päästä eli isäntämaa Saksa - ja ilman suurempia sydämentykytyksiä sakut myös kaatuivat uuden siniviivapyssymme Sami Salon tahdittamana, joka ottikin näin tavallaan parin aiemman MM-kisan sankaripakin Jere Karalahden (jonka uraa haittasivat yhä pahemmin henkilökohtaiset ongelmat) paikan.

Toinen pitkään NHL:ssä viihtynyt Sami eli ”Hannunpoika” Kapanen oli kuitenkin ”yhden turnauksen ihmeen” Juha Ylösen ohella se näiden kisojen leijonakunkku, joka takasi Suomen kolmannen finaalipaikan neljän vuoden aikana upottaen USA:n kahdella maalillaan välierässä. Hyvää taustatukea edellämainituille oli antanut ns. ”Teletappi”-ketju eli HPK:ssa aikanaan muodostettu trio Timo Pärssinen-Niko Kapanen-Jukka Hentunen joka ei kuitenkaan toiveista huolimatta tulisi nousemaan aivan maagisten ”Ankkalinnan veljenpoikien” 1990-luvun tasolle, varsinkaan tärkeiden pelien ratkaisuhetkillä.

Loppuottelussa Tshekki jatkoi mieletöntä putkeaan ja voitti viidennen arvokisafinaalinsa viidestä pelaamastaan, Suomi taas aloitti oman ainutlaatuisen sarjansa: se tulisi johtamaan MM-kisojen 2001-2005 viimeistä otteluaan aina vähintään kahdella maalilla mutta häviäisi joka kerta. Niin siis nytkin, vaikka 2-0 -johdon lisäksi Suomella oli ollut muutenkin selvästi paremmat paikat ja peli kaikinpuolin täysin hallussa ennen kolmatta erää - eikä erityiseen paniikkiin sorruttu loppuvaiheissakaan, mutta niin vain pari NHL-”vahvistus” Aki Bergin uinahdusta varsinaisella peliajalla ja yksi Toni Sihvosen kiekonmenetys keskialueella ’sudden death’issa riitti. ”Mitalit jotka eivät kiinnosta ketään” saivat näin lisäystä kolmannen muodossa.

Parhaaksi hyökkääjäksi valittiin Kapanen, all-starsiin Kapasen lisäksi Petteri Nummelin. Jatkolohkon Ukraina-ottelussa oli ikoni ’Raipe’ Helminen saanut ensimmäisenä suomalaispelaajana 200 (52+148) maaottelupistettä täyteen.

Alkulohko: -Itävalta 5-1, -Japani 8-0, -Slovakia 5-2

Jatkolohko: -USA 1-4, -Ukraina 7-1, -Ruotsi 5-4

Puolivälierä: -Saksa 4-1

Välierä: -USA 3-1

Finaali: -Tshekki 2-3 (ja)

Suomalaisten ”miten kuten ookoo” -kisat jäivät ruotsalaisten kokeman kaikkien aikojen katastrofin ja nöyryytyksen varjoon: Valko-Venäjä pudotti jo puolivälierävaiheessa tre kronorin NHL-tähdet lukemin 4-3 ottelun loppuhetkillä keskikentältä lähettämällään lepakkokiekolla, joka osui ensin jonnekin Tommy Salon maskin seutuville ja pompsahti siitä selän kautta maaliin - siis sama Valko-Venäjä jonka Suomi oli juuri piessyt alkulohkossa 8-1. Ja kas kummaa, Ruotsissakin huomattiin yht’äkkiä että Salohan omaa suomalaiset sukujuuret... Neljän ottelun saldollaan (5+4) pistepörssin voittanut legenda Mats Sundin puolusti toki maajoukkueen monivuotista luottovahtia toteamalla mm. ”Pelattiin niin huonosti että se maali oli vain odotettu seuraus kaikesta, ei tavalla millä se tuli ole merkitystä”.

Suomen jenkeiltä avausottelussa saamasta tyrmäyksestä tokenimme seuraavaan peliin liiankin hyvin, ja voitimme kuin hurmiossa Venäjän 3-1. Jotkut lehdistön älykääpiöt puhuivat ”Naganon kostosta” joka oli siis ottelu finaaliinpääsystä silloin eikä periaatteessa merkityksetön alkulohkomatsi kuten nyt - tai ei aivan, nimittäin kiltisti häviämällä olisimme saaneet puolivälierään vastaan ”mahdollisen” Tshekin nyt ”mahdottoman” Kanadan sijaan.

Kisojen parhaan suomalaispelaajan ja 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden 1998 ratkaisseen Niklas ”Matinpoika” Hagmanin komea kavennuskaan ei sitten auttanut joka osa-alueella vahvempia kanukkeja vastaan, ei myöskään varsinaisen puolustuksen ”kirvesmiehen” ja äidin puoleltaan suomalaisen puolustajajätin Chris Pronger’in laitaan liiskaaminen Teemu Selänteen toimesta: yhden maalin tappiosta oli tässä tapauksessa todellakin valovuoden matka yhden maalin voittoon.

Kanada jatkoi samantien olympiakultaan asti eikä isäntämaa Yhdysvallatkaan tarjonnut finaalissa ihan niin tiukkaa vastusta kuin odotettiin (5-2). Legenda Mario Lemieux saavutti siis ainakin yhdessä tilastossa sen mikä jäi Wayne Gretzky’lta haaveeksi, tosin tämän joukkueen vähintään yhtä suuria sankareita olivat Joe Sakic ja tummahipiäinen Jarome Iginla.

Suomi sijoilla 5.-8. eli varsinaista meikäläistä kiekkohistoriaa teki vain 37-vuotias ’Raipe’ Helminen osallistumalla kuudensiin olympiakisoihinsa.

Alkulohko: -USA 0-6, -Venäjä 3-1, -Valko-Venäjä 8-1

Puolivälierä: -Kanada 1-2

Viidennen peräkkäisen MM-mitalin metsästys sujui vallan komeasti aina kuudenteen otteluun asti, kun jalkoihin jäivät matkalla järjestyksessä Ukraina, Puola, Slovakia, Itävalta ja Venäjä, ja (ensikertalaisten) suomalaisveskarien saldot olivat: Jussi Markkanen 4 ottelua, 2 päästettyä maalia - Fredrik Norrena 1 ottelu, 0 päästettyä. Siinä sivussa Suomi teki myös MM-kisojen nollaputki-ennätyksen kun se piti maalinsa puhtaana ensimmäiset 164min 28s. Ja jatkolohkon Venäjä-ottelussa Raimo ’Raipe’ Helminen otti saksalaiselta Udo Kiessling’iltä ”kaikkien aikojen maaottelija”-tittelin nimiinsä: 321 (lopullinen lukema tulisi olemaan 331)!

Lohkon viimeisessäkin pelissä isäntämaa Ruotsi oli kaksi erää helisemässä, silti johdimme vain 2-1 - ja ajassa 40.54 voi sanoa alkaneen kolmen kruunun kipuaminen takaisin arvokisaeliittiin sekä Suomen samantien kolme vuotta kestänyt MM-kisojen ”kuiva kausi”. Vaikeudet jatkuivat puolivälierässä heikkoa USA:ta vastaan sekavassa ottelussa, jossa meikäläisille tarjottiin mahdollisuuksia myös kahden rangaistuslaukauksen muodossa: ensimmäisen sössi iki-inhokkini Kimmo Rintanen ja toisen Vesa Viitakoski. Molemmat tekivät sitten kyllä ihan normaalin pelitilannemaalinkin, kuten myös turnauksen ainoansa lopulta 3-1 -voittoon päättyneessä ottelussa jälleen kerran vaisut kisat pelannut Olli Jokinen.

Mutta heti seuraavassa Venäjä-välierässä jos missä olisi oikeasti tarvittu niitä osaavia rankkariampujia... Pelkästään puolustamaan lähteneet punanutut (maalivahtien torjunnat 9-43!) onnistuivat silti varsinaisella peliajallakin tasoittamaan kahdesti suomalaisten johdon, ja jo toisella erätauolla pystyimme kaverin kanssa tekemään luotettavan analyysin: ”Siinä meni varma finaalipaikka, ei tästä mitään tule”... Rankkarikilpailuun ampujiksi olisi arpakin osannut sitten heittää paremmat miehet kuin mitkä Aravirta valitsi: Rintasen lisäksi Tom Koivisto, Lasse Pirjetä ja Janne Ojanen - ”yllättäen” nolla maalia, viidettä laukojaa ei edes tarvittu ja Venäjä finaaliin häviämään historiansa ensimmäisen MM-kullan täten nappaavalle Slovakialle.

Pronssiottelusta olisi voinut jäädä vielä mukavakin maku kotijoukkue pieksemällä mutta eihän se enää ollut mahdollista, vaan 3-0 -johtomme suli 3-5 -tappioksi svenssoneiden sikailujenkin lomassa ja se oli adjö. Niklas Hagman jatkoi siitä mihin olympialaisissa jäi ja valittiin sekä all-starsiin että kisojen parhaaksi hyökkääjäksi.

Alkulohko: -Ukraina 3-0, -Puola 8-0, -Slovakia 3-1

Jatkolohko: -Itävalta 3-1, -Venäjä 1-0, -Ruotsi 2-4

Puolivälierä: -USA 3-1

Välierä: -Venäjä 2-2 (0-2 rl)

Pronssiottelu: -Ruotsi 3-5

Kaikenlaista suomalaisten katajainen ja kärsimään tottunut kiekkokansa oli vuosikymmenten saatossa saanut nähdä ja kokea, mutta tuskin mikään kykeni valmistamaan siihen mitä oli tapahtuva Hartwall-areenalla 7.5.2003 yli 13 000 silmäparin edessä... Aravirran viimeiset kisat päävalmentajana olivat muutenkin täyttä tuskaa alusta alkaen, mikä oli erikoista sillä paperilla meillä oli jopa keskimääräistä kovempi jengi kasassa Teemu Selännettä myöten - tosin ’Ara’ oli jatkanut samalla sekä epäsuosittuja että vääriä viime hetken valintapäätöksiään jättämällä ikoni ’Raipe’ Helmisen turnauksesta rannalle. Ja oliko sittenkin niin että ikuiset maajoukkueturhakkeet mallia Kimmo Rintanen, Lasse Pirjetä, Esa Pirnes, Tommi Santala jne veivät uskoa ”saavuttaa mitään suurta” myös muilta pelkällä olemassaolollaan? Puhumattakaan ”Päällikkö” Olli Jokisesta, joka sai sentään jäällä silloin tällöin jotain positiivistakin aikaan.

Joka tapauksessa alkulohkon ensimmäisessä tosipelissä karahdettiin Tshekkiin tasan samoin numeroin kuin edellisessäkin kotiturnauksessa, ja heti perään jatkolohkossa pikkuveli Slovakia suorastaan murskasi (3. erä 0-4!) ”yllättäen” taas ilmeisen ylilatautuneet suomalaiset. Seurannut Ukraina-pahoinpitely (9-0) oli sitten tyypillistä ”hatutuksen purkua heikomman kustannuksella kun ei isommille pärjätty” (hehe), mutta parempi toki niin kuin mitä senjälkeinen Saksa-ottelun kaltainen sekoilu eli yhtämittainen mussutus tuomareille, vastustajille jne tasapeliin päättyneessä fiaskossa.

Kaiken kompuroinnin jälkeen oli jopa helpottavaa huomata että puolivälierään vastustajaksi tulisi Ruotsi: tämähän nyt ainakin sytyttäisi ja ehkä auttaisi kadonneen vireen löytymisessä...? Tosin oli siellä se parivaljakko Sundin–Forsberg taas, ja toki semmoinenkin fakta muistui pyytämättä mieleen ettei Suomi ollut koskaan (6 yritystä!) kyennyt kotikisoissa voittamaan tre kronoria. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun henkisesti täysin romahtanut Tommy Salo päästi jo viidennen kerran kiekon selkänsä taakse 2. erän alkuminuuteilla alkoi pahimmankin pessimistin usko olla koetuksella... ”Käsipallolukemat!” huudahti eräskin baariasiakas naureskellen.

Omassa päässäni hakkasi vain että ”ei liian pian kavennusta, eikä ainakaan liian helposti”... Kun sitten löysä siniviivakuti livahti tuotapikaa Jani Hurmeen längistä sisään alkoi epäuskoinen ja lasittunut tuijotus vallata alaa yleisemminkin iloisen puheensorinan sijaan. Vielä 5-3 -tilanteessa Selänne pääsi yksin läpi mutta eihän tämä sittemmin reilusti yli 600 NHL-maalin mies voinut nyt onnistua, toisaalta voiko jo hattutempun tehneeltä mieheltä enempää vaatia...? Hurmeen tapauksessa saattoi kyllä vaatia että urheilija tunnistaa oman tilansa ja osaa tehdä ajoissa oikeat johtopäätökset: jälkeenpäin nimittäin selvisi että mies oli pelannut yhä pahenevassa kuumeessa! Toki riskeerasi niin kauan kuin näytti siltä että saisi olla mukana eräässä kisahistoriamme hienoimmista voitoista, ja sitten olikin jo liian myöhäistä.

Matsin tasoittaneesta ’Fopan’ soolomaalista on myös puhuttu paljon, mutta kyllähän olisin tuohon pystynyt minäkin jos oltaisiin etukäteen sovittu että kukaan ei yritäkään estää. Sikäli oikeastaan ihme että ruotsalaisten voittomaali tuli vasta viitisen minuuttia ennen loppua (Jokisen ilme kumartuessaan edeltäneeseen aloitukseen kuin susien saartaman lampaan) mutta sepä se: kun ei svenssonitkaan missään vaiheessa mitään ”kierroksia” lisänneet vaan kaikki perustui vain ja ainoastaan meikäläisten totaaliseen hyytymiseen. Ei mikään ihme että Selännekin oli sitten hypännyt suoraan hallilta kaverinsa kyytiin päästäkseen ”selvittämään ajatuksiaan” Helsingin öisille kaduille. ”V*ttu mitä luusereita me ollaan!” pyöri mielessä kuitenkin vielä pitkään...

Ruotsi meni lopulta finaaliin asti jonka se hävisi jatkoajalla mustan rastatukan Anson Carter’in kuuluisan maalikameramaalin myötä 2-3. Suomi neljännen kerran peräkkäin kotikisoissaan sijalla 5.

Alkulohko: -Itävalta 5-1, -Slovenia 12-0, -Tshekki 1-2

Jatkolohko: -Slovakia 1-5, -Ukraina 9-0, -Saksa 2-2

Puolivälierä: -Ruotsi 5-6

’Rautakansleri’ Kummola järjesti taas melkoisen paukun pestaamalla uudeksi maajoukkueluotsiksi äärimmäisen kiistanalaisen persoonan Raimo Summasen kaikkien odottaman kuusinkertaisen Suomen (ja rakennus-)mestarin Hannu Jortikan sijaan - joka ehti sitten jo ennen kisojen avausottelua ihmetyttää lausunnoillaan ”suurmaiden” kuten vastaan tulevan USA:n voittamisen ”epätodennäköisyydestä”. Ehkä nämä puheet olivat olevinaan jotain taktikointia mutta hukkaan meni kun ei kukaan niistä mitään tajunnut.

Sen sijaan pahempi juttu olivat ”aravirtamaiset” pelaajavalinnat maailman parhaine kulmissa pyörijöineen, ja niinpä mm. sekä Euro Hockey Tourilla että liigassa dominoinut maalipyssy Kimmo Kuhta jäi rannalle. No, snaippereitahan meillä on aina porukassa liiaksi asti... Joka tapauksessa jenkeillä oli yhteispeli tyypillisen jäässä näin kisojen alkajaisiksi (edellisvuonna oli tullut turpiin jopa uudelta A-sarjalaiselta Tanskalta!) joten helpohko voitto heistä lopulta tuloksena.

Alkulohkon päätteeksi Slovakia antoi sitten jälleen pahaenteisesti isän kädestä, joten mitään suuria odotuksia ei menestyksen suhteen tosiaankaan tarvinnut elätellä. Ruotsikin teki taas omat temppunsa jatkolohkossa ja tasoitti Suomen 1-0 -johdon viimeisellä minuutilla kahden tolpan kautta sisään menneellä siniviivavedolla - harmi sinänsä sillä voitolla olisimme saaneet puolivälierään Kanadan sijasta Latvian... Venäjä oli nimittäin vaihteeksi Tihonovin komennuksessa menettänyt kaikki pelihalunsa ja haaksirikkoutumassa kohti 10. tilaa, joten puhdas 4-0 -voitto heistä ei ollut tällä kertaa kummoinenkaan saavutus muiden kuin mahdollisesti Summasen mielestä.

Kanadallakaan ei tosin ollut kuin yksi todellinen hyökkääjätähti, Dany Heatley, mutta sehän yleensä riittää - paitsi tuskin olisi tällä kertaa ellei maalivahti Mika Norosella olisi ollut aikamoinen ”välipäivä” (toki puolustuksemme suosiollisella avustuksella), joten 2-0 -johto ekan erän jälkeen ja vielä 4-3 kolmannessa oli vain olematon lohtu kun Heatleyn kova mutta kaukaa lähtenyt kuti ohitti Norosen jatkoajalla. MM-kisojen vakiokävijänä kunnostautuva Ottawa Senators -tähti tekisi kovaa jälkeä jatkossakin: kuudessa turnauksessa 52 ottelussa tehopisteitä 38+24...

Kanada ja Ruotsi kohtasivat jälleen finaalissa ja jälleen ensinmainittu vei pytyn, nyt numeroin 5-3. Pronssit jenkeille jotka olivat jo aiemmin voittaneet rankkareilla isäntämaa Tshekin ja nyt Slovakian. Summasen Suomi 6. Ville Peltonen kolmannen kerran all-stars-miehistöön.

Alkulohko: -USA 4-2, -Ukraina 5-1, -Slovakia 2-5

Jatkolohko: -Ruotsi 1-1, -Tanska 6-0, -Venäjä 4-0

Puolivälierä: -Kanada 4-5 (ja)

NHL:n tällä kertaa koko kauden 2004-05 kestäneestä lakosta huolimatta mitään ”superjoukkueita” ei Itävallassa kuin yhteisestä sopimuksesta nähty, samalla Raimo Summasen ajanjakso leijonajoukkueen peräsimessä oli jäänyt lyhyemmäksi kuin varmaan pahimmat vihamiehensäkään osasivat toivoa: Syksyn 2004 World Cupin ja siihen valmistautumisen aikaiset tapahtumat ”maajoukkuemaskottien” Kurrin & Jutilan haukkumisineen sekä Janne Niinimaan eroamisepisodeineen painoivat vaakakupissa lopulta enemmän kuin turnauksesta saatu hopea. Tilalle pestattiin sujuvasti ’Ramin’ tuttu aisapari SM-liiga-ajoilta, filosofi ja teoriamies Erkka Westerlund joka ei todennäköisesti edes osannut suututtaa ketään - mutta miten olisi joukkueen herättämisen kanssa tarvittaessa? MM 2005 ainakin jätti asiasta vielä kovin ympäripyöreän kuvan, tai sanotaan suoraan että vaisun...

Jo Tanskan kanssa heti alkuunsa oli odottamattomia vaikeuksia, ja tuleehan niitä jos ei saada kiekkoa edes maaliviivalta sisään taas yhden ”turhakkeen” Petri Pakaslahden tapaan (Pakaslahti oli muuten joukkueessa nimenomaan ”aloitusspesialistin” ominaisuudessa joten luonnollisesti seurasin silmä kovana aloituksiaan - taisi jäädä voittoprosentti ehkä siinä kymmenen korville...). Ruotsia ei nyt jaksettu edes haastaa (1-5), sen sijaan pohjoisamerikkalaisia jatkolohkossa kovastikin: Jarkko Ruudun (kerrankin) 3. erän komea lämärimaali ei kuitenkaan armahtanut jenkkien tasoitusmaalilta 40 sekuntia ennen loppua, Kanada puolestaan kykeni kuittaamaan jo huomattavasti aikaisemmin Suomen viimeisen erän 3-1 -johdon.

Tasurit merkitsivät sitä että Latvialle häviämällä jäätäisiin ensimmäistä kertaa puolivälierien ulkopuolelle siitä lähtien kun niitä on pelattu - ja järkyttävän tiukalle homma menikin mutta naurettavat 0-0 -lukemat sentään riittivät jatkoon. Vastaan tuli puolivälierässä uutta ryhtiä uuden valmentajan (Vladimir Krikunov) ja oman yhä kovenevan liigansa myötä saanut Venäjä, jota siitä huolimatta johdettiin 2-0 jo 12 minuutin pelin jälkeen... Mutta niin vain päädyttiin lopulta rankkarikisaan, ja tietenkin juuri nyt kun jopa kaksi vetäjistämme (Niklas Hagman, Niko Kapanen) onnistuivat laukauksissaan niin maalivahtinamme sattui toimimaan mies joka ei muista taidoistaan huolimatta edes tiennyt miten päin rankkareissa pitäisi seistä: Niklas Bäckström. Vaihto Pasi Nurmiseen ennen kisaa ei ilmeisesti tullut kysymykseen...? Olli Jokisen epäonnistuminen viimeisessä yrityksessä oli vain odotettu piste iin päälle.

Venäjä vei lopulta pronssia Ruotsin kustannuksella, ja kolmannen kerran peräkkäin finaaliin selvinnyt Kanada joutui tyytymään vaihteeksi hopeamitaleihin - kuinkas muuten kun vastassa NHL:n kaikkien aikojen eurooppalaisen pistekunkun Jaromir Jagr’in johtama ”mahdoton” Tshekki (0-3). Näin oli edellisvuoden kotikisojen pettymys kuitattu. Kanadalaisten pahin pettyjä oli puolestaan heidän ennätyksellinen maajoukkuekonkarinsa (78) ja kapteeninsa Ryan Smyth, joka lopussa heilui mailoineen kuin järkensä menettänyt.

Suomi vasta seitsemäs, yhtä huonosti oli käynyt viimeksi 1993.

Alkulohko: -Tanska 2-1, -Ukraina 4-1, -Ruotsi 1-5

Jatkolohko: -USA 4-4, -Kanada 3-3, -Latvia 0-0

Puolivälierä: -Venäjä 3-3 (2-3 rl)

Vuonna 2006 sain hetkeksi jostakin köyhän miehen oraakkelin lahjat, ja arvasin oikein etukäteen sekä Pohjoismaiden menestyksen pohjoisamerikkalaisten sijaan olympiakiekossa että Italian mestaruuden jalkapallon MM-kisoissa: Kanada ja USA olivat nimittäin keskellä sukupolvenvaihdosta, ja arvelin heiltä puuttuvan sitä elintärkeää ryhtiä ja johtajuutta, Suomella ja Ruotsilla sen sijaan olisi selkeä ”vielä kerran pojat” -meininki ns. kultaisten sukupolviensa osalta ja lisävahvistuksena erittäin laadukas nuorempikin kalusto.

Vain ”ikikatkera” Miikka Kiprusoff jäi pois tekosyihin vedoten, mutta noin kymmenen NHL-veskarin joukosta oli varaa mistä valita... Hämmästelinkin sitä turhaa porua minkä ’Kipper'in poisjäänti aiheutti ja tiesin että tuo ei ainakaan tulisi ratkaisemaan mitään. Ja niinpä ”varamies” Antero Niittymäki nousikin suuresta tuntemattomuudesta yhdeksi kaikkien aikojen turnauksemme tukipilareista ja sankareista, joka vei meidät taas melkein päätyyn asti...

Ensimmäisessä tosikoitoksessa eli (nyt kuuden joukkueen) alkulohkon pelissä tshekkejä vastaan ex-HIFK- ja sittemmin Nashville Predators -pakki Marek Zidlicky hieman pelotteli aikansa maalatessaan kahdesti (kyseessä samalla ainoat maalit leijonien verkkoon ennen pudotuspelejä!), mutta matsin edetessä yhä hallitsevampi Suomi ratkaisi homman päätöserässä. Lopullisesti takatukkien pelihalut järkkyivät Jarkko Ruudun (laita)taklatessa kansallissankari Jaromir Jagr’in sairastuvalle...

Kanada oli sitten turnauksessa jopa niin huono ja hengetön että hävisi Suomen lisäksi Sveitsillekin ja lopulta puolivälierässä myös Venäjälle kaikille samoin numeroin 0-2, ja näin vaahteralehdille ennenkuulumaton 7. sija - mistä johtuen tuo eräs hienoimmista yksittäisistä voitoistamme on kenties vähiten huomiota herättänyt suursaavutus kiekkohistoriassamme. Mutta ennätysmäisen upea oli siis koko alkulohkosaldomme neljine nollapeleineen, siihen nähden ensimmäinen pudotuspelivastustaja USA tuntui etukäteen jopa turhan tylyltä ”palkinnolta”.

Tiukalle homma myös meni, ilman tarpeeksi varhaisia Ville Peltosen 1-0- ja Sami Salon (yksin ja alivoimalla kaukaa täräyttämää) 2-0 -maaleja tiedä miten olisi käynyt - vaikka varsinaiset ratkaisut syntyivätkin jo 2. erässä parasta turnaustaan pelaavan ja erityisesti jenkkimatseissa aina viihtyneen Jokisen Ollin toimesta. Välierässä tuli sitten vastaan pelottavan vahvoja otteita esittänyt Suureksi ja Mahtavaksi taas matkalla oleva Venäjä, ja näin päästiin kuittaamaan vihdoin ihan oikeasti se Naganon tappio: Suomen jääkiekkomaajoukkueen kaikkien aikojen paras esitys toi uskomattoman 4-0 -voiton, ’Ratkaisija-Ville’ Peltosen lyödessä jälleen alkutahdit.

Näin "unelmafinaali” Suomi-Ruotsi oli historian neljännen kerran tosiasia arvokisoissa, ja jälkeenpäin voi vain surra sitä että voi miksi ei kohdattu ruotsalaisia jo aikaisemmassa vaiheessa... Matkallaan kohti finaaleja näille kun oli riittänyt Sveitsin ja tshekkien kaato, eikä pelinsä muutenkaan ollut erityisesti vakuuttanut. Ei se häikäissyt loppuottelussakaan, mutta kun Suomi veteli sitten se kuuluisa käsijarru päällä ensi vaihdosta lähtien oli homma täysin selvä viimeistään siinä vaiheessa kun ”NHL:n kaikkien aikojen parhaaksi puolustajaksi” haukuttu Detroit-ikoni Nicklas Lidström lämäsi siniviivalta 3. erän alkajaisiksi Ruotsin 2-3 -johtoon. Viime hetkillä O.Jokisella oli vielä miljoonan euron paikka tasoitukseen (mikä olisikaan ollut ihanampaa) mutta ehei, eipä tietenkään. Toisaalta mistäpä sen taas jälkikäteen tietää olisiko tuolla tärinävaihteella kaatunut Sveitsikään...

Ja niin sai Teppo Numminen tällä kertaa ”kunnian” antaa kisoille kyynelehtivät suomikasvot TV-haastattelussa. Lisäsuolaa ikiaikaisiin haavoihin toi se yhtäläinen olympiakisojen kokonaistilanne kuin oli ollut Lillehammerissakin 1994 eli Suomen kultamitalitilasto näytti pyöreää nollaa, joten sen viimeisen mahdollisen ja arvokkaimman vei jälleen nenän edestä Ruotsi - tosin heillehän kulta oli näissä kisoissa jo seitsemäs...

Arvokisahistoriamme toistaiseksi neljästä ”ei kiinnosta ketään” -mitalista tämä oli se neljäs. Laihana lohtuna Niittymäki valittiin turnauksen parhaaksi maalivahdiksi (ja koko kisojen MVP:ksi) ja hyökkääjäksi pistepörssiykkönen Teemu Selänne (6+5), all-starsiin näiden lisäksi Kimmo Timonen ja Saku Koivu (3+8).

Alkulohko: -Sveitsi 5-0, -Italia 6-0, -Tshekki 4-2, -Kanada 2-0, -Saksa 2-0

Puolivälierä: -USA 4-3

Välierä: -Venäjä 4-0

Finaali: -Ruotsi 2-3

Menestys (=mestaruus) olympiavuodenkin ”väli”-MM-kisoissa toki kompensoisi kovastikin Torinon ”pettymystä”, näin ajatteli varmaan monikin suomalainen kiekkoa seuraava sukankuluttaja... Ja mitä heikompitasoiset ”eurooppalaiset” kisat niin sitä enemmän mahdollisuutemme kasvaisivat, se oli selviö. Suomi saikin kasaan paperilla varsin laadukkaan kokoonpanon, Olli Jokiselle etenkin oli nyt sitä kaipaamaansa suurta roolia tarjolla apureinaan nuoret ja osaavat NHL-ammattilaiset Mikko ”Sakun pikkuveli” Koivu, Tuomo ”Jarkon pikkuveli” Ruutu, Jussi Jokinen ja Antti Miettinen - bonuksena luotettavia teholeijonia kuten Ville Peltonen ja Jukka Hentunen.

Maalivahtiosastolla voitiin puhua jo runsauden pulasta NHL-kolmikon Antero Niittymäki, Niklas Bäckström ja Fredrik Norrena muodossa, joista viimeksimainittu ehkä hieman yllättäen valtasi ykkösveskarin paikan. Ja sitten löytyi tietysti vanha tuttu ”hämmentäjä” Jarkko Ruutu, joka pikkuveljensä Tuomon kera muistetaankin parhaiten melkeinpä jo pahoinpitelyn tunnusmerkistöä lähentelevistä otteista alkulohkon pelissä latvialaisisäntiä vastaan. Eipä ollut loukkaantumisten jäljiltä siis viimemainitustakaan eli sittemmin kiekkohistoriamme todellisesta "jäniksenkäpälästä" koko kisoissa oikein muuhun kuin jäähyilyyn tällä kertaa.

Muutenkin pelit menivät keskinkertaisissa tunnelmissa alusta loppuun: heikommat maat hoideltiin suuremmitta vaikeuksitta (kunhan katastrofia jo hetken uumoilleesta Slovenia-avausottelustakin selvittiin) mutta kovempien kanssa rimpuiltiin. Ja kun Tshekki ratkaisi välierän viime minuuteilla finaalipaikkansa kilahti turhautuneen ja taas kerran pettyneen O.Jokisen päässä lopullisesti tappelun ja suihkukomennuksen muodossa.

Lohdukkeeksi sentään Kanadasta kaikkien aikojen suurin voitto (5-0) pronssimatsissa, 18-vuotiaasta pistepörssikärjestä (8+8) ja tulevasta NHL:n kuninkaasta Sidney Crosby’sta, Pittsburgh Penguins, huolimatta. Tshekki hävisi ensi kertaa loppuottelunsa ja kellekäs muulle kuin Ruotsille (0-4) joka otti kaikkiaan kahdeksannen kultansa, tehden samalla jääkiekkohistoriaa viedessään ensimmäisenä maana samana vuonna siis sekä olympia- että MM-pytyn. Siihen ei ollut pystynyt edes N-liitto 1970-luvulla... Bengt-Åke Gustavsson, pelaajana mm. vuoden 1987 maailmanmestari piirsi näin myös valmentajana nimensä kultakirjaimin tre kronorin menestyssaagaan.

Kovat hyökkäyspään tehot useimmiten napsiva mutta puolustuspäässä vaihtelevasti esiintyvä Petteri Nummelin jälleen kerran all-starsiin.

Alkulohko: -Slovenia 5-3, -Latvia 5-0, -Tshekki 3-3

Jatkolohko: -USA 4-0, -Norja 3-0, -Kanada 2-4

Puolivälierä: -Valko-Venäjä 3-0

Välierä: -Tshekki 1-3

Pronssiottelu: -Kanada 5-0

Lähes kaikki olivat varmoja että jo se vuodesta 1987 jatkunut ”kirous” ettei isäntämaa voita MM-kultaa hellittäisi joko näissä tai sitten viimeistään seuraavan vuoden Kanadan järjestämissä kisoissa. Mutta ei, joukkueet päättivät käydä ”vuoroin vieraissa”... MM-kisoihinkin tuli tässä vaiheessa alku- ja jatkolohkoihin voimaan ”tasapelikielto”, eli joka ottelu pelattiin aina ratkaisuun saakka (jatkoajalla tai rankkareissa voittaneelle pisteet 2-1, muuten 3-0).

Vanha ”Ankkalinnan” ketjun laituri Jere Lehtinen liittyi MM-joukkueen vahvuuteen vasta nyt ensi kerran sitten huumakisojen 1995, kun muut jäsenet Saku Koivu ja Ville Peltonen olivat vierailleet leijonapaidassa vähän väliä. Tuoreempi löytö eli ”Teletappi”-ketju Timo Pärssinen–Niko Kapanen–Jukka Hentunen sen sijaan muodostettiin näihin kisoihin vielä kerran, vaihtelevin tuloksin.

Alkulohkossa vasta hiukan kiusattiin punakonetta viemällä viimeinen erä 3-1 vaikkei se pisteille riittänytkään. Jatkolohkossa ”kiusattiin” puolestaan selvää menestyskrapulaa potevaa Ruotsia hallitsemalla matsia kirkkaasti mutta häviämällä yhdellä ainoalla 1. erän maalilla, joka oli enemmän vitsi kuin mitään muuta: Kari Lehtonen ohjasi hanskallaan selkeästi ohimenevän löysän kaukovedon omaan verkkoon.

Puolivälierässä Lehtonen sitten lopetti vitsailun torjuen jokaisen (pudotuspelien vakiovastustajaksemme jämähtävän) USA:n rankkarin ja konkari-Lehtisen varmistaessa jatkopaikkamme tekaisemalla kisan ainokaisen julmetulla ylänurkkavedolla. Tiukalle veti kuitenkin: varsinainen peliaika 4-4 ja jatkoilla jenkit laukoivat kertaalleen tolppaan. Välierästä odotettiin Venäjän näytöstä, ja siltä se aluksi vaikuttikin Jevgeni Malkinin vietyä punanutut johtoon jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, mutta Hentusen nopea tasoitus muutti pelin lähinnä asemasodaksi. Ja kun veräjänvartija Lehtosenkin vire pysyi ja parani, mentiin lopulta jatkoajalle jonka ”pikkuveliakseli” Tuomo Ruutu-Mikko Koivu kaikkien hämmästykseksi ratkaisi ajassa 65.40.

Paukkuja ei tämän riemutriumfin jälkeen sitten enää riittänytkään edes tosissaan haastamaan Kanadaa finaalissa, vaan varsinkin puolustuksen sekoilujen myötä (Toni Söderholmin johdolla) Suomen oli tyytyminen kahdeksannessa arvokisafinaalissaan seitsemänteen hopeaan... Kuvaava oli Kanadan tehomiehen ja kisojen MVP:n Rick Nash’in väkisin jyräämä neljäs maali, jossa tämä ei edes huomannut että joku suomalaispakki roikkui selässä viimeiset viisi metriä...

Lehtonen valittiin parhaaksi maalivahdiksi ja all-starsiin edellämainitun seuraksi jo neljännen kerran Petteri Nummelin.

Alkulohko: -Ukraina 5-0, -Tanska 6-2, -Venäjä 4-5

Jatkolohko: -Sveitsi 2-0, -Italia 3-0, -Ruotsi 0-1

Puolivälierä: -USA 4-4 (1-0 rl)

Välierä: -Venäjä 2-1 (ja)

Finaali: -Kanada 2-4

Ja niin löysi MM-kiekkoilukin vihdoin lajin syntymaille, eihän siihen mennyt kuin 88 vuotta... Sen verran erikoislaatuisena näitä kisoja pidettiin nähtävästi suomalaistenkin kiekkoherrojen keskuudessa, että päätyivät kaikessa viisaudessaan Kummolan johdolla peräti uniikkiin ratkaisuun: HIFK:ta ja Jokereita liigassa valmentanut kanadalainen Doug Shedden luotsaisi joukkuetta ainoastaan tämän turnauksen ja sen jälkeen kakkosmies Jukka Jalonen hyppäisi ruoriin.

Itse kisat eivät kovin erityisiksi muodostuneet, edes Kanadalla ei ollut mitenkään poikkeuksellisen kova joukkue. Vain Venäjä oli jälleen uusine ja vanhoine huipputähtineen (Aleksandr Ovetshkin, Sergei Fedorov, Ilja Kovaltshuk, Aleksandr Radulov...) lähestulkoon parhaimmistollaan liikenteessä, sillä meininki oli sellainen että Suuri ja Mahtava piti saada takaisin mestaruuskantaan vaikka väkisin... Mielenkiintoisin seikka Suomen kokoonpanossa oli Koivun veljesten Sakun ja Mikon ensimmäinen yhteinen esiintyminen, tosin molemmat omien ketjujensa keskushyökkääjinä ja siis harvemmin yhtäaikaa jäällä. Avauspeli Saksaa vastaan sujui vielä aivan normaalisti, mutta sitten alkoivat vaikeudet ja ensimmäistä kertaa niin monien turneiden tehopari S.Koivu & T.Selänne vaikuttivat usein peräti hitailta ja kankeilta, sanalla sanoen ikäisiltään... Silti (ihan odotetusti) kuvia kumarrellut Shedden ylipeluutti miehiä, ylivoimissa varsinkin.

Ensin Norjaa vastaan nöyrryttiin jatkoajalle ja jo pitkään varjojen mailla vaellelleen Slovakiankin kanssa oli suuria vaikeuksia. Jatkolohkossa maalin voitto Latviasta tuntui koetun jälkeen jo peräti ”normitulokselta” kunnes koitti dramaattinen USA-yhteenotto osa 1. Pelissä oli panoksena lähinnä se, että Suomi pääsisi voitolla haastamaan lohkon päätöspelissä Kanadan ykköspaikasta ja Latvian saamisesta ensimmäisellä pudotuspelikierroksella vastaan (näiden kisojen tyhmän, mutta onneksi väliaikaisen systeemin mukaisesti puolivälierävastus tuli siis samasta jatkolohkosta).

Kahden erän jälkeen jenkit johti 0-2 kunnes Suomi vihdoin kavensi. Vai kavensiko? Päätuomari meni puhelimeen, jutteli hetken aikaa (ruotsalaisen!) maalituomarin kanssa, tuli takaisin ja vihelsi keskialoituksen. Jenkkivalmentaja meinasi tulla laidan läpi... Tässä vaiheessa TV-katsojatkin saivat nähdä hidastuskuvaa mikä osoitti päivänselvästi että puolustajamme Ville Koistisen laukaus meni USA:n maalin sivuverkon läpi, tolpan väärältä puolelta! Mutta niin vain maali hyväksyttiin, ja tämä järkytti jenkkejä sen verran että Suomi latoi samantien voittolukemat taululle. Lopussa amerikkalaiset päättivät hakea vähän asetelmia tulevaan pudotuspeliin järjestämällä joukkonahinan, jossa suomalaisia vietiin odotetusti kuin litran mittaa. Pahiten turpaansa sai puolustaja Anssi Salmela, jonka ainoaksi mahdollisuudeksi David Backes’ia vastaan jäi yrittää hukuttaa tämä vereensä...

No, tuostakin saa Suomessa sankarin maineen joten hyvillä mielin odotetusti pystyyn hävityn Kanada-matsin kautta puolivälieriin kaatamaan taas jenkkijoukkuetta. Ottelussa edettiinkin numerollisesti päinvastoin kuin draaman ykkösosassa eli tällä kertaa Suomi johti vielä kolmannessa erässä 2-0, mutta viitisen minuuttia ennen täyttä aikaa USA tasoitti 37 sekunnissa maaleilla joista varsinkin jälkimmäinen oli melkoinen imaisu muuten hyvin pelanneelta Niklas Bäckströmiltä. Jatkoaikasankariksi ilmoittautui kuitenkin vielä yksi joukkueemme puolustajanuorukainen, Sami Lepistö, joka kaatoi jenkit lopullisesti ajassa 63.59.

Välierään tuli vastaan edellisvuoden tapaan Venäjä, ja vahingosta viisastuneena nimekäs joukkue keskittyi nyt tarkkaan puolustamiseen sekä vastaiskuihin: tällä taktiikalla Suomi hoituikin varmaakin varmemmin kisojen parhaan maalivahdin Jevgeni Nabokovin nollapelillä. Loppuottelun varsinainen tunari oli sitten edellisten MM-kisojen tähti Rick Nash, joka jatkoajalla nosti paineettomassa tilanteessa kiekon reunuksen yli ja sai jäähyn pelin viivyttämisestä. Alle minuuttia myöhemmin finaalisankari Kovaltshuk päätti Venäjän 15 vuoden odotuksen laukoessaan loppunumerot 5-4, vaikka Kanada oli varsinaisella peliajalla johtanut kahteen otteeseen kahdella maalilla.

Pronssimitalit nappasi Suomi riemukkaasti nimenomaan ruotsalaisten kustannuksella: voiton pääarkkitehteinä toimivat kaiken torjunut Bäckström, kaksi maalia riuhtonut Antti Pihlström ja toisena suomalaispelaajana kautta aikain (Hannu Järvenpää MM-1992) kiekon tyhjään ruotsalaismaaliin saanut Mikko Koivu...

Kaikki joukkueet pelasivat IIHF:n 100-vuotisjuhlien kunniaksi yhden ottelun retro-paidoillaan, ja niinpä oli Suomellakin Norja-matsissa päällään komeat 1960-luvun asut. Taisi kuitenkin hämätä sen verran että pelaamisemme tasokin muistutti erehdyttävästi 40 vuoden takaista...

Alkulohko: -Saksa 5-1, -Norja 3-2 (ja), -Slovakia 3-2

Jatkolohko: -Latvia 2-1, -USA 3-2, -Kanada 3-6

Puolivälierä: -USA 3-2 (ja)

Välierä: -Venäjä 0-4

Pronssiottelu: -Ruotsi 4-0

Jukka Jalosen ensimmäiset kisat päävalmentajana sujuivat alkulohkon osalta yllättävän mainiosti, vaikka hänenkin pelaajavalintansa olivat ainakin allekirjoittaneesta taas suuri pettymys: Janne Niinimaa, Tommi Santala, Mika Pyörälä, Hannes Hyvönen... kaikki pelaajia jotka eivät ole vakuuttaneet maajoukkueessa koskaan eivätkä tulisi saamaan mitään aikaiseksi nytkään. Samoin Jarkko Ruudun vähäinenkin hyöty oli entistä kyseenalaisempaa kun joukkueeseen oli ilmaantunut samantyylinen röyhijä ja ärsyttäjä, mutta järkevämmin pelaava Leo Komarov. No, taas uusi suomalainen huippuluokan edustusmaalivahti eli Pekka Rinne oli valmis nostamaan joukkueen vaikka viidennen kerran peräkkäin mitaleille...

Jatkolohko oli kuitenkin yhtä kompurointia: Slovakiaa vastaan sentään voitto jatkoajalla konkari Sami Kapasen maalilla, ja hyvä niin, mutta rankkaritappio Valko-Venäjälle(!) merkitsi sitä että lohkovoitosta ja Latvian saamisesta vastustajaksi puolivälierään ei tulisi enää Kanadan kanssa edes kilpailua. Ja kuinka ollakaan, kanukit nyt tietenkin sitten heti merkityksettömässä pelissä nurin ja nimenomaan rankkareilla - ratkaisijoina ketkäs muut kuin J.Ruutu ja Hyvönen!

”Tuttua ja turvallista” USA:ta tarjottiin näin jälleen Suomen pudotuspelivastustajaksi, ja homma näyttikin hyvältä vielä 2. erässä kun kesken yhtämittaisen painostuksen Suomi sai sen näissä kisoissa tehokkaamman Kapasen eli Nikon toimesta kiekon vihdoin jenkkimaaliinkin. Mutta sitten alkoi jäähysuma jonka kruunasi Jarkko Ruutu maailman typerimmällä tempulla kampatessaan jenkkiveskarin niin ettei sokealtakaan voinut jäädä huomaamatta, ja kaiken toilailun käytti USA mieluusti hyväkseen karaten nopeasti 1-3 -johtoon... Ja se oli sitten siinä, vaikka ’Kooma’-Hyvönen vielä piruuttaan maalilla kavensikin - mutta kun kolmannessa erässä ei Suomen osalta tapahtunut mitään niin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen alkoi aikainen ja mitaliton kotimatka.

Kullat vei jälleen uutta dynastiaa rakenteleva Venäjä niukalla 2-1 -voitolla Kanadasta, ja meni samalla maailmanmestaruuksien määrässä johtoon 25-24. Suomi 5. Jarkko Ruudun jäähysaldo kuudessa MM-kisassa: 127 minuuttia...

Alkulohko: -Norja 5-0, -Tanska 5-1, -Tshekki 4-3

Jatkolohko: -Slovakia 2-1 (ja), -Valko-Venäjä 1-1 (2-3 rl), -Kanada 3-3 (3-2 rl)

Puolivälierä: -USA 2-3

Jalonen jatkoi jo viidentenä päävalmentajana putkeen sitä mukavaa perinnettä että tuo ensimmäisistä luotsaamistaan olympiakisoista mitalin. Tällä kertaa siihen riitti kuitenkin vain yhden todellisen kiekkoilun suurmaan (Tshekki) voittaminen puolivälierässä ja yhden suomentasoisen tai hieman heikomman (Slovakia) pronssiottelussa. Ruotsia ja USA:ta vastaan meillä ei ollut mitään jakoa, ja tuntuikin koko ajan siltä että vaikka Torinon sankarimme olivat jos toki myös neljä vuotta vanhempia niin samassa ajassa heikentyneet pelillisestikin ainakin neljäkymmentä prosenttia - ne suurimmat Legendat eli 39-vuotias Teemu Selänne ja 35-vuotias Saku Koivu etunenässä 0+2 -saldoineen.

Tuokin riitti kuitenkin ensinmainitulle nousuun kaikkien aikojen olympiakisojen pisterohmuksi (20+17) ohi 36 pisteen Valeri Harlamovin, Vlastimil Bubnikin ja Harry Watson’in - tosin viimemainitun pisteet koostuivat pelkästään 36 maalista Kanadalle (Toronto Granites) ensimmäisissä talvikisoissa Chamonix’ssa 1924, joissa ei siis syöttöpisteitä laskettu ollenkaan...

Nuoremmista ”tähdistä” Tuomo Ruutu oli jälleen loukkaantumisten vaivaama, mutta myöskään Mikko Koivu, Valtteri Filppula, Joni Pitkänen ja kumppanit eivät aivan nousseet sille tasolle mitä toivottiin. Isoin kohu kohdistui NHL:ssä kovia pistemääriä tahkoneen Jussi Jokisen poisjättämiseen, hänen ristinään kun olivat vähäiset meriitit aiemmissa näyttöpaikoissaan - silti voi huoletta jälkeenpäinkin sanoa että kyllä hän tähän joukkueeseen olisi mahtunut. ’Hullu’-Jarkko Ruutu sen sijaan nosti profiiliaan huomattavasti kuten oli tehnyt Torinossakin, mikä osoittaa että tietyt roolit toimivat täydentävinä vain muuten tarpeeksi laadukkaassa koostumuksessa.

Valko-Venäjä ja Saksa olivat joka tapauksessa alkulohkossa edelleen tällä tasolla vain vastaantulijoita ja puolivälierän Tshekki-voitto hieno taistelutrilleri loppuun asti. USA-välierä oli sitten jo sellaista karmeaa painajaista jollaisten olisi luullut jääneen jonnekin historian hämäriin: ennen kaikkea Miikka Kiprusoffin tarjoilu jenkkien avausmaaliin ajassa 2.04 ja alkutahtien lyönti ensierän 0-6 -katastrofiin yhä jotain aivan käsittämätöntä vaikka kuinka monta kertaa tilannetta uudelleen kelailisi... No, olihan tästä se ”hyöty” että saatoimme viimeiset 47 minuuttia keskittyä rauhassa pronssipeliin...

Slovakia taisi sen sijaan väsähtää huomattavasti tiukemman kisojen isäntämaata käydyn välierätaistelunsa (2-3) jäljiltä ja niin Jokisen Ollin johdolla tapahtunut viimeisen erän (4-0!) nousu pronssimitaleille oli yleensä mahdollinen. Tämä jäikin ”Päällikön” oman ilmoituksen mukaan vaihtelevatasoisen maajoukkueuransa joutsenlauluksi, ja Selännekin jutteli tyytyväisenä kuinka mukavalta tuntui päättää kisat näin kun edellisistä jäi niin ”p-skan maku suuhun”.

Tappiostaan huolimatta slovakit olivat ehdottomasti kisojen väriläiskiä, voittivathan he niin alkulohkossa Venäjän kuin puolivälierässä Ruotsinkin ja joukkueen ykköspyssy Pavol Demitra (joka menehtyisi koko muun KHL-joukkueensa Lokomotiv Jaroslavlin mukana lento-onnettomuudessa seuraavan vuoden syyskuussa) vei turnauksen pistepörssin (3+7).

Kisojen ensimmäinen ”loppuottelu” oli käyty myös jo puolivälierävaiheessa, kun Kanada hurmiopelillään (lopullinen tulos 7-3 taululla ajassa 31.40) murskasi Punakoneen. Näin finaali siis odotetusti Kanada-USA, koska jossain ilmiselvästi sovittu että Eurooppa ja P-Amerikka jyräävät olympiakisoissa vuoronperään... Ja loppujen lopuksi kukas muu kuin isäntämaan Sidney Crosby, yhä vain 22-vuotias, sementoi suuruutensa äkkikuolema-maalillaan.

Alkulohko: -Valko-Venäjä 5-1, -Saksa 5-0, -Ruotsi 0-3

Puolivälierä: -Tshekki 2-0

Välierä: -USA 1-6

Pronssiottelu: -Slovakia 5-3

Kovasti nuorennetusta leijonajoukkueesta vahvistettuna parilla veteraanilla (Petteri Nummelin, Sami Kapanen), muutamalla tasaisen harmaalla (ali)suorittajalla (Tommi Santala, Antti Miettinen, Riku Hahl) ja yhdellä talven kohuammattilaisella (Jussi Jokinen) oli vaikea sanoa ennakkoon mitään - paitsi että tuntui siltä että joku Santala roikkui tuolla vuodesta toiseen ainoastaan siksi kun on keskivertoa isompi mies. Vain maalivahdeista (Pekka Rinne, Petri Vehanen) saattoi todeta että niihin ei tälläkään kertaa kaaduta, mutta eipä paljon viisaampia oltu kisojen jälkeenkään: turhakkeet tosiaan olivat turhia, Nummelin tekee enemmän pisteitä kuin yksikään hyökkääjä ja viimeisen maajoukkuepalveluksensa ”kunniaksi” Kapasta jouduttiin(?) käyttämään välillä jopa puolustajan tontilla.

Turnaus alkoi joka tapauksessa katastrofilla jolle vetää vertoja lähinnä joku 1980-luvun DDR-tappio, eli Tanska suorastaan nöyryytti meikäläisiä 1-4 - ja niin oltiin yht’äkkiä tilanteessa jossa ihan vakavissaan voitiin puolivälierä-vastuksen miettimisen sijasta spekuloida ennemmin karsintasarjaan tippumisella: isäntämaa-Saksan ja USA:n kanssa olisi nimittäin tekemistä jos näin sekavaan ja tehottomaan pelailuun ei saataisi edes jonkinlaista tolkkua...

No, eipä juuri saatu, mutta Saksa kaatui silti yhdellä ainokaisella Jarkko Immosen maalilla ja yhtäläisen heikkotasoisessa USA-pelissä neljännen kerran peräkkäin numeroihin 3-2 päättyneessä keskinäisessä MM-ottelussa Suomi oli tällä kertaa niukasti parempi. Jatkolohkopaikka siis sentään irtosi ja helpohkojen Valko-Venäjä- ja Slovakia -voittojen myötä myös se kuuluisa seitsemäs peli Tshekkiä vastaan kuin uusintana Vancouverista. Paras sentterimme Petri Kontiola laukoi jo ensimmäisellä minuutilla johtomaalin, mutta 3. erässä tshekit tasoittivat - ja kun sitten mentiin rankkareille asti niin ei ollut enää yhtään epäselvää miten hommassa käy, tosin sitä ei varmaan monikaan osannut arvata että samalla tasoitimme tietä tuleville maailmanmestareille.

Muissa puolivälierä-otteluissa Venäjä kuittasi samoin olympiatappionsa Kanadalle, Saksa purjehti jatkoon arpaonnella (ei auttanut Sveitsiä lopun joukkotappelukaan) ja Pohjoismaiden mestaruusottelussa Ruotsi oli Tanskaa parempi. Välierässä valmentaja Bengt-Åke Gustavssonin ihmeelliset aikalisä-ratkaisut johtoasemassa kostautuivat, kun sellaisen perään tshekit tasoittivat vain kahdeksan sekuntia ennen päätössummeria ja lopulta voitto heille jälleen rangaistuslaukauksilla.

Finaalissa Suurta ja Mahtavaa vastaan ei sitten menty rankkareille vaan jo 20 sekunnissa Tshekki johtoon ja 2. erän luistinmaalilla varmistettiin lopulta maan historian 12. mestaruus 2-1-voitolla. Näin 38-vuotias ikoni Jaromir Jagr sai vielä kerran nostella voittopokaalia.

Maailmanennätyksen MM-turnauksien määrässä (15) saavuttanut 37-vuotias Nummelin oli puolestaan direktoraatin mielestä paras puolustaja, ja valittiin tietysti myös viidennen kerran all-starsiin kenties viimeisten kisojensa kunniaksi - mutta perintö jäänee elämään sillä ”superjuniori” Sami Vatanen esitti jo hyvinkin ”numppamaisen” epävarmoja otteita puolustuspäässä. Kohumies Jussi Jokisen huomattavimmaksi teoksi jäi sen sijaan istuminen jäähypenkillä Tshekin tasoituksen aikaan.

Nykysysteemissä Suomen tasoisen joukkueen on vaikea saada yhteismaalieroaan negatiiviseksi mutta nyt onnistui sekin leijonien iskettyä kokonaista 13 häkkiä 7 pelissä. Lopullinen sijoituksemme 6.

Alkulohko: -Tanska 1-4, -Saksa 1-0, -USA 3-2

Jatkolohko: -Valko-Venäjä 2-0, -Slovakia 5-2, -Venäjä 0-5

Puolivälierä: -Tshekki 1-1 (0-1 rl)

.

.

Alkulohko: -Tanska 5-1, -Latvia 2-2 (2-0 rl), -Tshekki 1-2

Jatkolohko: -Saksa 4-4 (3-2 rl), -Slovakia 2-1, -Venäjä 2-2 (2-0 rl)

Puolivälierä: -Norja 4-1

Välierä: -Venäjä 3-0

Finaali: -Ruotsi 6-1

Alkulohko: -Valko-Venäjä 1-0, -Slovakia 1-0, -Sveitsi 5-2, -Ranska 7-1, -Kanada 3-5, -USA 0-5, -Kazakstan 4-1

Puolivälierä: -USA 3-2

Välierä: -Venäjä 2-6

Pronssiottelu: -Tshekki 2-3

Alkulohko: -Saksa 4-3 (ja), -Slovakia 2-0, -Ranska 3-1, -USA 1-4, -Venäjä 3-2, -Itävalta 7-2, -Latvia 3-2 (ja)

Puolivälierä: -Slovakia 4-3

Välierä: -Ruotsi 0-3

Pronssiottelu: -USA 2-2 (1-2 rl)

Alkulohko: -Itävalta 8-4, -Norja 6-1, -Kanada 1-2 (ja)

Puolivälierä: -Venäjä 3-1

Välierä: -Ruotsi 1-2

Pronssiottelu: -USA 5-0

Jos aikoinaan MM-kisohin 1998 oli lähtenyt HIFK-runkoinen ”liigaporukka” jolta ei varsinaisesti mitään odotettu, mutta joka melkoisella taistelulla ja vähän tuurillakin tsemppasi finaaleihin saakka niin samaa saattoi sanoa alkusarjan perusteella tämän vuoden KHL-runkoisesta nipusta - joista monet (11) tulisivat pelaamaan lähivuosina kyseistä Venäjän huippuliigaa ennen kaikkea Helsingin Jokerien väreissä: mahtipomo Hjallis Harkimo oli nimittäin jo edellisenä keväänä ilmoittanut melkoista kohua herättäen seuransa liittyvän itänaapurin kivikovaan kiekkosarjaan syksystä 2014 alkaen... Tästähän tulisi jatkossa ihan oma surullisenkuuluisa seikkailunsa mutta sehän oli sitten taas toinen tarina, ja tässä vaiheessa vain yksi 16 vuoden takaisista sankareista eli Jere Karalahti edusti narripaitoja leijonajoukkueessa - jonka pääsy loppuotteluun (ja nytkin nimenomaan Kanadan & Tshekin kustannuksella) kaiken takkuilun jälkeen tuntui siinä kohtaa yhtäläiseltä ihmeeltä.

Latvia-tappio heti kärkeen tiesi jatkoa todelliselle pikkumaille ”eka kerta ikinä” -kompastelujen sarjaan: Tanska 2010, Ranska 2017, Kazakstan 2021, Itävalta 2024... Nippisnappis Sveitsin edellä lopulta neljänneksi lohkossaan selviytynyt Suomi kohtasi puolivälierässä Kanadan, joka meikäläisten tavoin shokkitappion avausmatsissaan (Ranskalle!) kärsittyään meni ja voitti oman ryhmänsä suvereenisti. Mutta niin vain ensin konkari Karalahti viimeisenä maajoukkuepalveluksenaan hämmensi Kanadan NHL-miehet pois raiteiltaan, ja HIFK:n Iiro Pakarinen – joka oli jo pelastanut jatkopaikkamme rankkarikisan ainoalla maalilla Sveitsin verkkoon – paukautti pienimuotoisen 'miracle-on-ice'-ratkaisun suunnilleen samasta paikasta kuin Mike Eruzione v.1980 ajassa 56.52.

Huiman hengen päälle saanut leijonalauma jyräsi sitten seuraavaksi välierässä Tshekin jäänrakoon, vaikka 3-0 -numerot meitä hieman mairittelevatkin – mikä tiesi siis todella yllätyksellistä finaalipaikkaa heti kahden edellisvuoden kotikisojen etsikkoajan perään. Vastaan saimme jälleen 1998-vuoden tavoin kuitenkin todellisen all-stars-ryhmän eli käytännössä Venäjän olympiajoukkueen: Sotshista kostoa hinkuvan ja edelleen kuin kotiluolassaan pelaavan. Todennäköisesti muutenkin selvään voittoon matkalla ollut ryssälauma päätti varmistaa asian heti aloituksesta lähes ennennäkemättömällä sikailulla, missä tehtävässä tuomarit (saksalainen & jenkki) olivat päättäneet jostain syystä auliisti avustaa. Hyvin joukkueemme toki taisteli niin kauan kuin jaksoi, eli siihen asti kunnes myös kusipäiden johtohahmona heilunut Pittsburghin tähti Jevgeni Malkin teki voittomaalin reilut neljä minuuttia ennen toisen erän loppua – ylivoimalla luonnollisesti.

.

Erkka Westerlundin lyhyen mutta varsin onnistuneen valmennusvisiitin jälkeen oli paikalleen siirtynyt yleisesti harvinaisen hyväksytysti ex-huippupelaaja ja liigavalmentajanakin kovat meriitit omaava Kari Jalonen. Hieman hajuttomaksi ja mauttomaksi sekä ennen kaikkea liian lyhyeksi jäi kuitenkin arvokisadebyyttinsä: isäntä-Tshekki tuli ja kosti hurmioyleisönsä edessä monet edellisvuosien playoff-tappiot puolivälierässä – tosin kaikki mahdollisuudet tässäkin ottelussa omattiin aina siihen asti kunnes 43-vuotias legenda Jaromir Jagr runnoi väkisin voittomaalin neljä ja puoli minuuttia ennen loppusummeria.

Kummallisen pulassa oltiin muidenkin kovempien kanssa, siihen nähden miten varmasti heikommat porukat tällä kertaa hoideltiin alkulohkon neljine peräkkäisine nollapeleineen (Pekka Rinne 3, Juuse Saros 1) – tarkoittaen samalla mahdollisesti hyvinkin pitkäikäisiä ME-lukemia 287min 47s putkeen ilman takaiskuja. Suomellahan oli myös jo kisojen alusta laskettava nollanpitoennätys vuodelta 2002 hallussaan, ketä sitten moiset lämmittelee kun eivät tuolloinkaan mitalia taanneet.

Alkulohko: -USA 1-5, -Tanska 3-0, -Norja 5-0, -Slovenia 4-0, -Slovakia 3-0, -Valko-Venäjä 3-2 (1-0 rl), -Venäjä 3-2 (1-0 rl)

Puolivälierä: -Tshekki 3-5

.

Alkulohko: -Valko-Venäjä 6-2, -Saksa 5-1, -USA 3-2, -Unkari 3-0, -Ranska 3-1, -Slovakia 5-0, -Kanada 4-0

Puolivälierä: -Tanska 5-1

Välierä: -Venäjä 3-1

Finaali: - Kanada 0-2

.

Alkulohko: -Valko-Venäjä 3-2, -Ranska 1-5, -Tshekki 3-4 (0-1 rl), -Slovenia 5-2, -Norja 3-2 (ja), -Sveitsi 3-2 (ja), -Kanada 2-5

Puolivälierä: -USA 2-0

Välierä: -Ruotsi 1-4

Pronssiottelu: -Venäjä 3-5

.

Alkulohko: -Saksa 5-2, -Norja 5-1, -Ruotsi 1-3

Ottelu pääsystä puolivälieriin: -Etelä-Korea 5-2

Puolivälierä: -Kanada 0-1

.

Alkulohko: -Etelä-Korea 8-1, -Latvia 8-1, -Norja 7-0, -Tanska 2-3, -Kanada 5-1, -Saksa 2-3 (ja), -USA 6-2

Puolivälierä: -Sveitsi 2-3

.

Alkulohko: -Kanada 3-1, -Slovakia 4-2, -USA 2-3, -Tanska 3-1, -Iso-Britannia 5-0, -Ranska 3-0, -Saksa 2-4

Puolivälierä: -Ruotsi 5-4 (ja)

Välierä: -Venäjä 1-0

Finaali: -Kanada 3-1

Alkulohko: -USA 2-1, -Kazakstan 2-3 (0-1 rl), -Norja 5-2, -Italia 3-0, -Saksa 2-1, -Latvia 3-2 (ja), -Kanada 3-2 (1-0 rl)

Puolivälierä: -Tshekki 1-0

Välierä: -Saksa 2-1

Finaali: -Kanada 2-3 (ja)

.

Alkulohko: -Slovakia 6-2, -Latvia 3-1, -Ruotsi 4-3 (ja)

Puolivälierä: -Sveitsi 5-1

Välierä: -Slovakia 2-0

Finaali: -ROC (Russian Olympic Committee) 2-1

.

Alkulohko: -Norja 5-0, -Latvia 2-1, -USA 4-1, -Ruotsi 2-3 (0-1 rl), -Iso-Britannia 6-0, -Itävalta 3-0, -Tshekki 3-0

Puolivälierä: -Slovakia 4-2

Välierä: -USA 4-3

Finaali: -Kanada 4-3 (ja)

Suomi katastrofaalisesti kotikisoissaan vasta 7. (vieläpä Venäjän poissaollessa siis), mutta Rantanen kaikesta huolimatta pelkillä syöttösaldoillaan (0+9) sittenkin sisäisen pistepörssin ykkönen!

Alkulohko: -USA 1-4, -Saksa 4-3, -Ruotsi 1-2 (0-1 rl), -Ranska 5-3, -Unkari 7-1, -Itävalta 3-1, -Tanska 7-1

Puolivälierä: -Kanada 1-4

Alkulohko: -Tshekki 0-1 (0-1 rl), -Iso-Britannia 8-0, -Norja 4-1, -Itävalta 2-3, -Kanada 3-5, -Tanska 3-1, -Sveitsi 1-3

Puolivälierä: -Ruotsi 1-2 (ja)